Mitä kuuluu?

Huh huh.

Mitä kuuluu? Ostimme kodin parvekkeemme alta. Koti oli ollut tyhjänä koko sen ajan kun kadulla asuimme. Neljä vuotta. Löysimme asunnon vuosi sitten.  Jouluaattona veimme isäni kävelylle kodin ikkunoiden taakse. Hankeen jäi kuudet jalanjäljet.  Palatessa takaisin Joulupukki vilkutti kolmannen kerroksen ikkunasta.

Rakastuimme asunnon pohjaan ja tunnelmaan. Mahdollisuuksiin ja kummallisuuksiin. Minä ihastun usein niihin, joissa muut eivät näe mitään.

Mikään ei ole kauniimpaa kuin potentiaali ja kasvu sitä kohti.

Minulla oli vahva visio, miltä asunto näyttäisi, kun se olisi käyty seinä ja nurkka kerrallaan läpi. Välillä kuva katosi ja jäljellä oli vain typertynyt kysymys: miksi olemme tässä? Ilahtuneena otin ne hetket vastaan, kun visio palasi mieleen. En kuitenkaan kaunistele. Kun on puoli vuotta ilman kunnollista keittiötä, optimistisuus katoaa iloisimmalta kukkaistytöltä.

Meillä oli astianpesukone kylpyhuoneessa, kaksi multasäkkiä päällä, ettei se kaadu ja heitä astioita syliin. Näin kävi pari kertaa. Silloin painona oli vain yksi multasäkki. Rumia lautasia ei tietenkään mennyt rikki yhtäkään. Vanhasta keittiöstä hävisi pala kerrallaan. Väliaikainen keittiö oli levittäytynyt olohuoneen puolelle.










Vuosi sitten asunnon myynti-ilmoituksessa oli ylin keittiö. Alempana on kuva vielä viime viikolta.

Minun luullaan usein teitittelevän, vaikka sitä en tee. Epäilen sen olevan turkulaista kulttuuriperintöä. Samoin sanon usein meidän tehneen asioita, vaikka oma osuuteni olisi kovinkin mitätön. Tästä en kuitenkaan voi ottaa kuin suunnittelun kunnian. Mieheni muutti keittiömme ihanaksi taivaaksi. Huoneeksi, jossa ymmärrän taas, miksi asunnon ostimme.

Viikonloppuna meillä jo juhlittiin. Valmista keittiötä ja yksitoistavuotiasta. Mikä ilo voikaan tulla keittiön vesipisteestä, uudesta hellasta ja ruokapöydästä, jolla on vain yksi kukkamaljakko.

Merellinen juhla nelivuotiaalle

Lets party! Invitations for the friends of our little one. #urheagraninkuningas #invitation #kidsparty #sailaway

A photo posted by @senjailona on Jun 2, 2015 at 4:08am PDT

Niin se koitti. Pienen pojat ensimmäiset kaverisynttärit. Kortit tehtiin yhdessä. Siskojen kanssa suunniteltiin kortit ja mallailtiin purjeet. Poika itse sai piirtää aallokon. Takapuolella kirjoitettiin: tervetuloa.

Kalaviiri ilmapalloista, laiva pienessä pillissä, mustikkajäätelökakku. Vähän namua ja keksiä. Yleensä lastenjuhliin laitan aina tarjolle ensin terveellistä napsittavaa, mutta nyt juhlittiin arkea ruoka-ajan jälkeen, joten tarjoiluissa päästiin luvattoman helpolla. Kauppareissulla ihmettelin tyhjää ostoskärryä - näinkö helpolla voi myös juhlat järjestää?

Helppoa nelivuotiaan juhlistaminen onkin. Niin pienet eivät kaipaa vielä erityistä juhlaohjelmaa. Riittää, että pääsee kylään kaverin luo ja pääsee leikkimään kaverin huoneessa. Juosten ei pysty uudessa kodissamme kiertämään lenkkiä, mutta atrium-talon L:n molemmat sivut sopivat erittäin hyvin juoksukilpailuun.

Lopuksi vielä ongittiin ja sanottiin heipat.

Viimeiset kuvat

Minuutti näiden kuvien jälkeen aloitin pakkaamisen ja muutimme pois. Nyt jo uudessa osoitteessa. Tänään tilasin tapetit uudelle kodille.

Oman elämänsä toimituspäällikkö

Keskustelun puheenaiheeksi nousee tasaisin väliajoin huoli siitä, mitä photoshoppaus tekee naisihanteelle. Miten se vaikuttaa kasvaviin nuoriin tyttöihin? Mikä on median vastuu ja mikä jää medialukutaidon varaan?

Olen aina suhtautunut asiaan huolettomasti, kunnes löysin kätköistäni vanhan lehtileikkeen. Se oli Seventeen-lehdestä leikattu kuva, jossa nuori tyttö heittää iloisena lehtiä. Se oli pitkään minun teemakuvani, tavoite johon pyrkiä. Iloiseen, hauskaan elämään, jossa jalassa on varrelliset saappaat ja pohjemittainen hame. Aikuisena katselin kuvaa hämmentyneenä. Mallilla oli olemattomiin käsitelty vatsa. Miten en ole huomannut sitä ennen! En siis ollutkaan niin tietoinen kuin luulin olevani.

Isosta pahasta naiskuvasta huolimatta olen mennyt enemmän lankaan sisustuspuolella. Sisustuslehtien kiillotettu maailma on helppo ajatella epätotena. Kuvat ovat raikkaita ja niissä ovat mittasuhteet kunnossa. Junarata on vähän liiankin huolettomasti lattialla vailla leikkijää, sängyllä on heitetty viltti. Eteisessä on kenkäpari lattialla. Kaikki on niin täydellisen epätäydellistä. Lehtien kuvat ovat selvästi ei totta. Kuvat on ottanut ammattilainen, stailisti on järjestellyt, yhtä kuvaa on otettu monia versioita.

Kokonaan uutta on sosiaalisen median luoma mahdollisuus, että tavallinen marja ja pirkko voi olla oman elämänsä toimituspäällikkö. Oli kyseessä muoti tai sisustus, lehtien todellisuus jatkuu tavallisten ihmistein blogeissa ja kuvissa, joissa ihmiset tyypilliseen tapaan näyttää itsestään sen parhaan puolen.  (Tietenkin.) Juju onkin siinä, että pienet palat kuvia ovat pieniä välähdyksiä ihmisten elämään, enemmän totta. Ilmiö on uusi ja siksi sitä on vaikea suhteuttaa.

Tervetuloa kuvaretkelle minun tämän aamun Instagram-feediin, eli itse valikoimaani sisältöön, jota seuraan päivittäin. Aloitetaan aamupalasta. Sen tunnelmasta kuuluu aloittaa, päivän tärkein ruoka jne. Ihana herkullinen aamiainen tai teehetki pöydän ääressä. Kauneus on pienissä hetkissä...




Mutta hetkinen hei! Siis mähän en syönyt aamupalaa. Teen join tietokoneen edessä. Lapset sentään söi aamupalaksi leipää ja yhden jämäkarkin eilisistä juhlista. Insta vastaan meiksi, 1-0. En aio kuitenkaan luovuttaa heti alkuun, sillä meillä oli eilen juhlat! Ja siksi minulla on tuoreita kukkia maljakossa!




Mutta ne kukat on samalla pöydällä kuin aamupalan jäljet. Näköjään pöydällä on myös leivontaa varten ostetut jauhot ja sokerit, jotka ei mahtuneetkaan keittiönkaappiin. Pahus! Insta vastaan meiksi, 2-0.
Tämä keittiö masentaa mua. Siirrytään olohuoneeseen. Kuvaan vaikka tauluja seinällä.




Taulu vinossa, pyykkikasa odottaa viikkaajaa, ei sohvapöytää, mutta keinutuoli on nurin, sohvan selällä hattu. Tunnustan erätappion, 3-0. Nyt menee kuitenkin peli rumaksi. Minähän olen luovan alan ammattilainen, nostetaan siis pisteet siitä..




Miksi kaikkien muiden luovien tyyppien arki on niin paljon kauniimpaa?! Ja miksi minun työpöytä on se, jonne lapset tuo aina kaiken sekalaisen irtosälän? Tässähän lähtee tukka päästä, 4-0. Pakko palata takaisin korkeammalle. Hyllyasetelmat on pop, sinne ei lapsetkaan yllä nostamaan tavaroita.

 

5-0. Siirryttäisiinkö suoraan seuraavaan? Kaunis villalanka puikoilla on aina ihanaa kuvattavaa.

 


Paitsi, että mun villa on mytyssä lattialla, siinä on näköjään hius eikä mulla oikeastaan ikinä ole edes tilaisuutta neuloa. 6-0. Viimeisenä on kisan ratkaisu. Mulla on nimittäin tyhjä valkoinen seinä ja söpö poika! Söpöstä pojasta saa instassa extrapisteitä, ainakin kymmenen, eikä tyhjän valkoisen seinän kanssa voi mennä pieleen. Mä niin voitan tämän.

 


Öh? Mistä tuo Ikean muuttolaatikko tuohon tuli? Ja miksi on niin pimeää, eikä voi kuvata luonnonvalossa? Insta vie pisteet 16-0. Tappio on karvas.

Tämä on minun aamun feedini. Kontrasti omaan maanantaihin on räikeä. Omat kuvani on otettu sellaisena kuin ne tämän päivän aikana meillä on ollut. Yhtään hiusta ei ole kuvaa varten siirretty, mutta rehellisyyden nimissä kerron, että pyysin poikaa kipuamaan laatikkoon, kuten luultavasti viereistä poikaakin on pyydetty istahtamaan tuolille.

Sosiaalisen median kauneus on siinä, miten se korostaa pienien hetkien kauneutta. Se muistuttaa, miten niiden edessä voi ja kuuluu pysähtyä. Näitä hetkiä on jokaisen arjessa. Kuvat, pienet ajatukset ja lausahdukset, ne ovat arjen timantteja. Ero hetkistä nauttimisen ja lavastetun aamiaisen välillä on kuitenkin hiuksenhieno. Jokaisella on myös niitä päiviä, kun uusi kirkasvalolamppu on ainoa valonlähde päivän aikana, kun leipäpussit jää pöydälle, eikä jauhot mahdu kaappiin.

Pakko myöntää, että tämä kaikki pitäisi olla minulle itsestäänselvää, osa medialukutaitoa. Silti ajattelen, että muiden stailattu ja siloteltu todellisuus on totta. Jotain saavuttamatonta, johon ei itse yllä kuin ajoittain. Kaiken lisäksi minä olen itse luonut feedin niin Instagramiin, Pinterestiin kuin Blogloviniin. Minä HALUAN itse pitää yllä sitä kuvaa, että olisi mahdollista elää jatkuvan kauneuden keskellä. Edelleenkin nautin Pinterestin ihanuuksista täysin siemauksin, rakastan Instagramin feediäni ja uppoan seuraamiini blogeihin. Välillä on kuitenkin hyvä löysätä nutturaa ja palata omaan, ajoittain rumaan ja karuun arkeen. Timantteja sielläkin.

Myyty

Myyty. Kaksi vuotta sitten lähetin Sähkesanoman uudesta kodista. Ihan huomaamatta uusi koti on vaihtunut vanhaksi ja kiintyminen toiseen uuteen on alkanut. Hyvät olivat nämäkin seinät, juuri oikeilla paikoilla.

Otin yllä olevan myyntikuvan tribuuttina kuvalle (alla), joka myi tämän saman asunnon minulla kaksi vuotta sitten. Tribuuttielementti on kulku huoneiden läpi. Kuvassa ollaan makuuhuoneessa, mutta samaan aikaan kuljetaan eteisen kautta olohuoneeseen.

Jälkeenpäin on hauska tiirailla samaa kuvaa, jota tuijotti kerran jos toisenkin uutta asuntoa pähkäillessä. Jälkiviisaana voin todeta, että asunto lunasti odotukset ja ylitti ne moninkertaisesti.

Myyty. En vielä oikein käsitä, että minun pitää muuttaa ja rakentaa koti muualle.

Vaatehuoneesta makuuhuone

Meidän asunto on myynnissä. On ollut hurjan hienoa nähdä oma kotinsa ja sen parhaat puolet vieraan silmin. Meillähän on ihana koti! Miten sitä aina turtuu ja sokeutuu sille, joka on liian lähellä? Olen ihastunut uudelleen kotiimme niin paljon, että jos meidän asunnonvaihto meneekin plörinäksi, minua ei todellakaan haittaa jäädä tähän kotiin, koska tää on vaan niin mahtava!

Vaatekaapin muuttaminen aikuisten makuuhuoneeksi oli tämän asunnon kreisein juttu. Meillä oli kalkkiviivoilla kaksi saman taloyhtiön asuntoa, jotka olivat pohjiltaan miltei identtiset. Oli tämä hyväkuntoinen kolmio, joka vaati vain pientä pintaremonttia. Oli rempattava neliö, joka oli vain neljä neliötä isompi kuin tämä kolmio. Kieltämättä houkutti valita neliö, jonka saisi laittaa kokonaan uusiksi kylppäreitä ja keittiötä myöten. Samalla olisi kuitenkin valinnut pienemmän eteisen, pienemmän olohuoneen ja pienemmän keittiön, josta ei ollut kulkua olohuoneeseen.

Valitsimme siis yhteiset tilat ja luovuimme yhdestä makuuhuoneesta. Ensin ajatus vaatekaappiin muuttamisesta oli läppä, mutta pian ajatus tuntui hyvältä. Miksi ei?! Ennen tarjouksen tekemistä mittasimme kaapin ja sinne loksahti juuri sopivasti 160 senttiä leveä sänky. Täydellistä!

Yllätys olikin suuri, kun asunnon ostettuamme huomasimme, että vaatehuoneessa oli hyllyjen takana piilossa hormi, joka pienensi sängyn koon 140 senttiin... Arvoitukseksi jää, olisimmeko ostaneet asunnon, jos olisimme tienneet sängyn koon muuttuvan. (Kyllä, selkä on hieman kankea, jos aamulla sängystä herää neljä henkilöä.)

Kaappihuone on ollut lempiprojektini, jonne valitsin suosikkitapettini (Cole & Son: Cow Parsley) ja huoneen linjan valitseminen oli tärkeä päätös. Olen sydän verillä etsinyt tapetin kaveriksi täydellisiä tekstiileitä ja myös löytänyt niitä. Täydellinen jackpot löytyi kuitenkin tammikuussa, kun hain Marimekon alennusmyynnistä ihanan Kurjenpolvi-kuosisen pussilakanan. Tyynyiksi loksahti Annon pellavaiset pallot. Olin tuskissani tyynyliinavalinnasta, sillä sen piti sitoa yhteen kaksi isokuvioista ja voimakasta kuosia. Sitten muistin, että Kesikon tuoma tyyny oli kerran näyttänyt ihanalta tapettia vasten ja se oli siinä.

Se oli siinä! Kurjenpolvi on konstailematon kuosi, joka antaa kaappihuoneelle anteeksipyytelemättömän luonteen. Nyt jätän aina kaappihuoneen oven auki, sillä oven takana on mitä ihanin tila, jonka kuuluukin siellä olla. Aiemmin ihan salaa häpesin tätä huonetta ja usein laitoin oven kiinni, jos meillä oli vieraita.

Seinällä on kuvia häämatkalta ja vanhan ystävämme ottama ja vedostama kuva meistä, kun olimme vain muutaman vuoden päälle 20. Aikeeni on otattaa meistä uusia kuvia, mutta valokuvaajan valinta on vaikeaa!

Kaksi vuotta kaapissa, miltä nyt tuntuu? Puolison mielestä huone on aivan mahtava. Ei ikkunoita, vain autuasta pimeyttä. Minäkin nukun huoneessa hyvin, mutta täytyy pitää auki, minä en kestäisi nukkua pilkkopimeässä. Olisin niin tokkurassa aamuisin, että en heräisi moneen tuntiin.

Tässä elämäntilanteessa ratkaisu on täydellinen, neliöt ovat siellä, missä niitä tarvitaan. Minulla kun ei ole juuri nyt aikaa hengailla makuuhuoneessa lukemassa kirjoja. Makuuhuone on paikka, josta lähdetään aamulla ja jonne rojahdetaan illalla. Siinä paljon neliöitä tartte.

Lapset rakastavat huonetta. Koululaiset haaveilevat molemmat, että saisivat huoneen omakseen. Ja onhan se tällaisenaankin superluukku: huone, joka on pelkkää sänkyä. Hyppiähän siellä pitää. 

Ilmanvaihdosta moni kyselee. Miten ilmanvaihto toimii vaatekaapissa ja olemmeko tehneet sille jotain? Huoneessa oli ilmanvaihto jo olemassa, joten sille ei tehty mitään extraa. Ilma vaihtuu läpi yön, eikä huoneesta ole tukala herätä. 

Lähtisinkö samaan uudelleen? Kyllä, jopa 140-senttisellä sänkyllä.