Piparitalo ja siunattu pomeranssinkuori { joulu 2011 }

Piparkakkutalo. Ei mikään tiipii, mutta kyllä sen taloksi silti tunnistaa. Katon kiinnitys aiheutti turhautumista ja ehkä muutaman useamman kirosanan. Pikeeri on aivan mahtavaa ainetta, mutta kattoa se ei saanut pysymään paikoillaan. Aattoyönä sulattelin siis sokeria ja taisi siinä palohälytinkin pärähtää soimaan. Onneksi olin liikkeissäni nopea, eikä siihen ehtinyt herätä kuin mies. Naapureiltakaan ei ole tullut kommenttia rouvan keittotaidoista.

Mutta sulatettu sokeri pelasti talon. Hieman lahon, mutta sellaiset talot ovat minun makuuni.







Joulun alla testailin useaa eri piparkakkuohjetta, että löytäisin oman suosikkini. Piparit minun makuuni ovat sopivan paksuja, hieman sitkeitä, mutta ei missään nimessä rapsakoita tai liian pehmeitä. Ja niissä ei ole liian mausteinen, vaan mukavan vinkeä maku. Vinkeän makuisia pipareita leipoo muun muassa Tuula-täti, mutta en ole koskaan muistanut kysyä, mikä hänen salaisuutensa on.

Mutta nyt! Nyt on sukujen salaisuudet avattu! Salainen ainesosa on pomeranssinkuori! Tuuletuksia! Okei, luultavasti se ei ole mikään kovin suuri salaisuus, mutta omassa suvussa kiertävissä ohjeissa tuota ei ole ikinä mainittu. Tämä joulu muistetaan jouluna 2011, jolloin pomeranssinkuori löytyi.

Lapset koristelivat serkkuja varten kulhollisen pipareita.



Joulun kunniaksi lapset saivat kerrankin isot värikkäät tikkarit, joita säännöllisesti ruokaostoksilla pyytävät vinkuvat. Jouluaattona oli herkkua niin monenlaista, että tikkarit syötiin vasta eilen, loppiaisena. Parempi näin. Ovat niin kauniit, että niitä piti mielellään esillä pitkään.

Intiaanitiipiin nousu ja tuho

Intiaanisynttäreitä varten innostuin tekemään piparkakkutiipiin. Projekti oli tosi hauska ja lopputuloskin varsin kiva, huomioon ottaen, ettei piparkakut ja piparkakkutalot ole aiemmin kuulunut repertuaariini. Tiipiin suunnittelu ja kasaaminen oli niin hauskaa ja kutkuttavaa, että tälle joululle on saatava vielä joku piparkakkurakennelma. Ehkä seuraavaksi kuitenkin ihan vain talo.

Mansikkamäki on yksi suosikkiblogeistani. Hänen antinsa leivossaralla on ilmiömäinen. Suuret kiitokset Intiaanitiipiin noususta kuuluukin Eben ylöskirjaamilla ohjeille. Tuhosta vastasi pöydällinen seitsenvuotiaita, ja se on jo oma tarinansa se. Nopeasti katosi tiipii.