Paluu rikospaikalle

Olen kirjoittanut tästä ennenkin: Miksi nainen aina rakastuu renttutaloihin? Koska kiehtoo portaat sammaloituneet, rikki ikkuna. On kevät ja sisäinen biologinen renttukello tikittää tavallista kovempana. Jos oisin lahontalon emäntä / (edes pienen) / Olisi onnellinen ja puuhakas elämä / (edes hivenen) (Riimit!)

Tämähän on nyt sangen trendikästä. Kunnostaa ja arvostaa vanhaa. Perinteitä kunnioittaen. Tapettia ja maalia. Vanhoja ovia ja kiviperustuksia. Monesti olenkin miettinyt, että onko tämä minun vanhan kaipuu sittenkin sukupolvikokemus? Olenko hurahtanut samaan kuin niin monet muutkin? Ja jos tämä on kollektiivinen ilmiö, niin miksi se on ollut minulle niin kiehtovaa jo kymmenvuotiaana ja alle, silloin kun oli hienoa, että kaikki oli uutta, kiiltävää, teräksistä?

Viikonloppuna sattumalta päädyin talon luokse, joka osoittautuikin varsinaiseksi matkaksi menneisyyteen. Olen aina luullut lahotalogeenin tulleen kotipaikkakunnaltani, maalta, jonne muutin kymmenenvuotiaana. Alle kymmenvuotiaana asuin kuitenkin kaupungissa. Siellä hiihdin, lenkkeilin ja suunnistin maastossa, jossa oli vanha kaupungin omistama talo, jonka sisällä kävimme usein kuntoilemassa, pingispöytä siellä ainakin oli. Kuntoilusta viis, minä olisin halunnut pysähtyä aulaan, jossa oli monia ihania ovia, joita aukoa. Tuon takana on vessa, mutta mitä tuon takana on? Onko tuolla portaat? Aulan ikkunan edessä vanha pöytä ja tuolit. Lumoava, ihana paikka.



Talon pihalla on vanha piharakennus, jonka vierestä alkaa pururata. Siinä on ollut startti, jos toinenkin. Minä olisin pienenä mielellään suksinut kisan sijaan tutkimaan, mitä tuolla mystisen pelottavalla rakennuksella olisi kerrottavanaan.





Mikä karkkitalo! Näihin piparkakkureunoihin on hyvä päättää. Nainen kerrostalosta kuittaa.

Salaattia yhdelle Satakunnassa

Ilta Satakunnassa, mummun vanhalla talolla. Tuli puusaunan kiukaassa, pitsiverhon takaa kimmelsivät illan viimeiset pilkut. Aamulla juhliin töihin koko päiväksi. Piti ihan saunakamarissa ottaa kuva uusista etuhiuksista, mutta taisi siitä tulla enemmänkin kuva ovesta.

Ihana rauha. Ilmakuivattua kinkkua ja salaattia yhdelle.

Nainen vailla kateutta ja tupaa

Terveisiä lomalta! Ollaan huhkittu sisämaassa, merillä ja rannikolla. Nyt on kyläluudat lakaistu takaisin kaupunkiin. Muiden ihanilla mökeillä ja upeissa maisemissa vierailleena olen mutustellut paljon kateutta. Olen jo pitkään sanonut, että olen nainen vailla kateutta. Mustikanvarpujen keskellä, järven rannalla ymmärsin, että tällaiset kesäunelmat ovat asioita, joista voisin ihan aidosti ja kaunistelematta tuntea kateutta. Yritin, yritin ja oikein patistelin itseäni kateelliseksi.

En onnistunut.

Minulle kateus on negatiivinen tunne. Tunsin kyllä valtavaa haikeutta, tietoisuutta siitä, että oma talo tupajumeineen kaikkineen on joskus saatava. Joko kesä- tai arkikäyttöön. Mutta olinko kateellinen? En. Minusta oli aivan ihanaa, että olin saanut kutsun järviparatiisiin, että sain kahden päivän ajan nauttia siitä kaikesta ihanasta, joka niin kokonaisvaltaisesti ympäröi minut.

Samaa mietin avomerellä, saaressa. Majapaikkamme oli vanha hirsitalo, aikanaan kahden perheen "paritalo", jossa oli molemmille perheille isot tuvat ja oma eteinen. Nyt asunnot oli jo yhdistetty. Reissu oli niin hieno, että pelkästään makuuhuoneen seiniä katsellessa, merituulen pyyhkiessä kasvoja, heinien heiluessa henki melkein salpautui. Sydän kirjaimellisesti pakahtui seistessäni vanhassa porstuassa. Räsymaton päällä oli rivi saappaita, mustia ja värikkäitä. Pienellä ikkunalaudalla kiviä, seinissä harmahtavan sinistä maalia.

Olemme innokkaita mökkiluutia, reppu on nanosekunnissa pakattu, kun joku erehtyy puolihuolimattomasti sanomaan tervetuloa. Toisten kesäkoteihin pääseminen on niin erityistä ja yksityistä, että emme voi ikinä kutsua itseämme kylään. Sitten kun kutsun saamme, ei mökillinen luultavasti ymmärräkään lahjaa, jonka tulee puolihuomaamattomasti antaneeksi.

Haikeus. Haikeus on se tunne, jonka sain tunnistetuksi. Pakahtava haikeus. En toivo mitään toiselta pois. Toisen onni ei ole viety minulta. Olen siinä mielessä kai hieman sinisilmäinen ja kokoomuslainen, että uskon jokaisen voivan saavuttaa sen, mitä täydestä sydämestään haluaa. Samalla olen aidosti iloinen ja onnellinen muiden puolesta, jos he saavuttavat hyvää elämässään. Oli se materiaa tai aineetonta.

Hyvän ystäväni mielestä kateus on oikein käsiteltynä voimavara. Kateus on tunne, joka kertoo oman elämän kipupisteet ja muutostarpeen. Kateus on niin kirvelevä ja voimakas tunne, että se pakottaa toimimaan. Ennemmin tai myöhemmin.

Menetänkö jotain tärkeää, kun en tunne kateutta?

Ehdin minä lomalla muutakin, kuin etsimään itsestäni kateellisuutta. Kuten syömään muurinpohjalettuja kermavaahdolla ja hillolla. Toimii. Aina.

Miksi nainen aina rakastuu renttutaloihin?

Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin? Laulu ei päde minuun. Miksi rakastua renttuun, kun voi rakastua suomalaiseen diplomi-insinööriin? Sain kaupanpäälliseksi vielä kotikonsultin, joten olen kauppaan erittäin tyytyväinen. Jokin retkugeeni minullakin on, sillä hoivaamisviettini saa syttymään renttutalot. Lahotalot. Autiotalot. Vanhat talot. Mitä kuluneempi maali ja mitä lahompi yleisilme, sitä varmemmin minun pääni kääntyy. Sinut jos omakseni saisin, niin kyllä sinut kunnostaisin. (Riimi!)



En ole downshiftaamisen uhri. Rakastin autiotaloja jo lapsena. Kotipaikkakunnallani on useita vanhoja rakennuksia, joiden korjaamisesta haaveilin. Kaksi ihanaa mansardikattoista taloa joku kunnostikin. Kaksi kivinavettaa purettiin. Yksi pieni mummonmökki huutaa uutta kesäasukasta edelleen. Näin muutamia mainitakseni. Suunnittelinpa hankkivani isona myös muun muassa Louhisaaren Linnan, mutta en minä oikeastaan sitä enää. Kun siellä kummitteleekin. Ja lämmityskulut olisi varmaan aika huimat.

Kaipuu lahon talon emännäksi on koko ajan suuri. Välillä pienempi, välillä suurempi. Juuri nyt kuume on yli neljänkympin. Tarvitsen omia tupajumeja.



Näissä kuvissa on ihana Lemun vanha talouskauppa. Kaunis on. Tuo lasikuisti. Ja omenapuiden katveessa pilkottava kaivo. Ihana on. Sopivasti renttu.

Portaat sammaloituneet, rikki ikkunat

Oli talo. Se oli autio. Ja laho. Ja lumoavan ihana. Rakennettu 1910-luvulla. Lenkeillä suunnittelin reittini kulkemaan tämän talon ohi. Ihastelin sitä iltaisin hämärässä katulamppujen loisteessa. Aamuisin, kun aurinko räpytteli ensisäteitään juoksuaskelieni tahdissa. Sateella, kun vesi ropisi asfalttiin, tunki sisään juoksukenkiini ja sisälle taloon. Korvissani soi Don Huonojen Keltaisessa talossa.

Siellä talo seisoi joka kerta kiehtovana ja ylpeänä. Rapistumisestaan arvokkaana. Yhdellä kerralla sisäänkäynnin katto oli romahtanut. Toisella laseja oli rikottu.  Kolmannella talon vieressä oli kauhakuormaaja. Neljännellä taloa ei enää ollut

Tie vie kiemurtelee taloon keltaiseen
Mäen päältä hylättynä se mua katselee
Villintynyttä puutarhaansa vartioi
Sammaloituneet vanhat omenapuut
Sikin sokin pitkin pihamaata lojuu romua
Ruosteisia kärrynpyöriä ja aidankappaleita
- -
Koin syömiä verhoja tuuli riepottaa
Keltaisessa talossa
Joskus kauan sitten tähän aikaan vuodesta
Söi herrasväki aamiaistaan kuistilla
Puutarhassa silloin lapset juoksivat
- -
Nyt tie on nurmettunut, rikki ikkunat
(Otteet: Don Huonot, Keltaisessa talossa)

Muistellen kesää

Avaan blogini kesää muistellen. Viime kesän paras päivä vietettiin kaupungissa. Anoppilan pihassa, nurmikolla. Pihasauna tuprutteli savua piipustaan ja punaiset viinimarjat kopsahtelivat vateihin kypsinä, suurina ja punaisina. Ilma oli helteinen ja taivas pilvetön. Ei mihinkään kiire.

Ruoka syötiin nurmikolla. Tuoretta ihanaa salaattia, paprikaa, persikkaa ja valkohomejuustoa. Ripaus oliiviöljyä, rohaus mustapippuria ja suolaa. Nam. Marraskuisten lumien keskellä korvikesalaatti lounaaksi ei maistu samalta. Persikkaa ei löydy kaupasta, joten tilalle pitää ostaa viinirypäleitä. Salaatin maku ei ole yhtä ihanan raikas kuin kesällä. Eikä anoppilan nurmikkokaan helli paljaita varpaita, vaan ruoka syödään kerrostalokolmiossa, villasukat jalassa.

Kuvassa oleva tabletti on suosikkini. Ostin sen kaverini garage salesta hänen siivotessaan kaappeja ulkomaille muuttoa varten. Tabletteja on vain yksi, mutta se tekeekin siitä niin täydellisen. Parhaimmillaan tabletti on vaaleanpunaisten kavereidensa joukossa. Soraääni, piste iin päälle.

Kyllä. Minä olen se Ärsyttävä, joka laittaa kenkäparinsa harkitusti vinoon, kun muut ovat asettaneet kenkänsä jämptisti riviin.