Olen kirjoittanut tästä ennenkin: Miksi nainen aina rakastuu renttutaloihin? Koska kiehtoo portaat sammaloituneet, rikki ikkuna. On kevät ja sisäinen biologinen renttukello tikittää tavallista kovempana. Jos oisin lahontalon emäntä / (edes pienen) / Olisi onnellinen ja puuhakas elämä / (edes hivenen) (Riimit!)
Tämähän on nyt sangen trendikästä. Kunnostaa ja arvostaa vanhaa. Perinteitä kunnioittaen. Tapettia ja maalia. Vanhoja ovia ja kiviperustuksia. Monesti olenkin miettinyt, että onko tämä minun vanhan kaipuu sittenkin sukupolvikokemus? Olenko hurahtanut samaan kuin niin monet muutkin? Ja jos tämä on kollektiivinen ilmiö, niin miksi se on ollut minulle niin kiehtovaa jo kymmenvuotiaana ja alle, silloin kun oli hienoa, että kaikki oli uutta, kiiltävää, teräksistä?
Viikonloppuna sattumalta päädyin talon luokse, joka osoittautuikin varsinaiseksi matkaksi menneisyyteen. Olen aina luullut lahotalogeenin tulleen kotipaikkakunnaltani, maalta, jonne muutin kymmenenvuotiaana. Alle kymmenvuotiaana asuin kuitenkin kaupungissa. Siellä hiihdin, lenkkeilin ja suunnistin maastossa, jossa oli vanha kaupungin omistama talo, jonka sisällä kävimme usein kuntoilemassa, pingispöytä siellä ainakin oli. Kuntoilusta viis, minä olisin halunnut pysähtyä aulaan, jossa oli monia ihania ovia, joita aukoa. Tuon takana on vessa, mutta mitä tuon takana on? Onko tuolla portaat? Aulan ikkunan edessä vanha pöytä ja tuolit. Lumoava, ihana paikka.
Talon pihalla on vanha piharakennus, jonka vierestä alkaa pururata. Siinä on ollut startti, jos toinenkin. Minä olisin pienenä mielellään suksinut kisan sijaan tutkimaan, mitä tuolla mystisen pelottavalla rakennuksella olisi kerrottavanaan.
Mikä karkkitalo! Näihin piparkakkureunoihin on hyvä päättää. Nainen kerrostalosta kuittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti