Rakastan kahvia. Sen tuoksua, sen makua, sen ympärillä leijuvaa kahvilakulttia. Olin pitkään osaton ja kaipasin samaa sisäpiiriä myös niille, jotka eivät kahvia juoneet. Mikä olisi kuin kahvi, olematta kahvi? Pohdin tätä
vuosia, kunnes sain idean: minähän voin alkaa juomaan kahvia!
Niin aloin. Yhtenä kauniina aamuna puoliso keitti kahvia, minä kaadoin puolet maitoa joukkoon ja se oli menoa se. Vau. VAU. Nopeasti opin naapurilta, että lämmitetty maito toimii vielä paremmin, eikä aikaakaan, kun elämäni ylellisin hetki oli pahvimukissa oleva iso latte. Laitetaanko mukaan yksi espresso enemmän? Kyllä kiitos.
Olin ollut teehifistelijä ja minusta tuli kahvihifistelijä, joka joi vain prinsessakahvia, eli lattea. Minulla oli maitoa jääkaapissa, maidonvaahdotin laatikossa ja rivi ihania kahvilaatuja moccamasterin vieressä. Tein kahvin itse tai noudin kahvilasta. Ropsautin päälle hieman sokeria ja mausteita, mutta niitä ei missään nimessä saanut sekoittaa kahviin. Kahvi meni myös ilman sokeria.
Se oli upeaa aikaa. Tiesin siirtyväni pian vahvempiin aineisiin.
Hyvin haudutettu tee on hyvää, älkää ymmärtäkö väärin, mutta se on kuitenkin vain vettä, jossa on makua. Useimmiten kahviloissa on tarjolla 'valmiiksi haudutettua teetä' (=teelehdet lilluvat vielä kannussa, älä ota, kauheaa) tai teepusseja. Viisasten tee, Uskollinen ystävä ja Yellow Label eivät kuitenkaan ole todellista valikoimaa, ne ovat pusseja, joihin tartutaan vain äärimmäisessä hädässä - jos silloinkaan.
Kun pääsin mukaan kahviklubiin, huomasin kaiken sen maagisen ja salaperäisen kahvimaailman olevan totta. Oletteko huomanneet, että kahvinjuojat jopa käyttäytyvät eri tavalla? Kun juo kahvia, pelkästään kahvi on täydellinen jälkiruoka tai iltapäivänautinto. Kahvinjuoja valitsee korkeintaan pullan kahvinsa kylkeen, erityisessä juhlatapauksessa suklaakakun. Ei minulta mitään puutu, kun on hyvässä seurassa nauttinut latten ja korvapuustin, lähemmäs onnea on tässä maailmassa vaikea päästä.
Entä teetyypit? Ne onnettomat joutuvat kasaamaan mukinsa viereen kakkuja, leivoksia, piirakoita, kyllä kiitos kermavaahtoa tai vaniljakastiketta, eikä siltikään pääse lähellekään sitä nirvanaa, minkä kahvihenkilöt saavat vain yhdestä kupista kahvia. Kakkuakeksiäleivosta ei tietenkään aina voi kahvilareissulla ostaa, joten siinä sitten ollaan pöydässä kuuman vesimukin kanssa ja leikitään, miten tunnelmallista se on. (Ei ole, se on kuumaa vettä, jossa on uitettu kuivattuja kasveja.)
Olin niin onnellinen. Olin vihdoinkin osa klubia. Minulla oli uusi ystävä. Kättäni hyväilevä noutolatte oli kuin sielunkumppani, jonka kanssa en ollut ikinä yksin. Jokaisella juna-aseman laiturilla otetulla siemauksella tiesin, että meillä on aina toisemme.
Samaan aikaan sain paniikkikohtauksia. Ne olivat minulle aivan uusi tuttavuus, olin niistä erittäin hämilläni ja kestikin melkein vuoden ennen kuin osasin tehdä oikeat päässälaskut. Olin ollut Prismassa valitsemassa hiusvärejä, valinta oli tehty, väripurkit olivat kädessä ja enää piti mennä vain kassan kautta autolle. Sitten se jysähti sydämeen. Nyt on hätä. Kylmä aalto liukui lävitseni, täältä oli päästävä pois. Koska olen insinööri, en pudottanut purkkeja lattialle ja hilpaissut suoraa tietä kotiin, vaikka keho ja mieli kovasti niin vaativat. Pidin tiukasti suunnitelmastani kiinni, hikoilin kassalla, sydän tykyttäen siirryin autolle. Kotiin ajaessa soitin peräkanaa sen hetkistä lempikappalettani, joka muistaakseni oli Antti Tuiskua. Olin kauhuissani ja varma, etten selviä kotiin. Myöhemmin tein ratkaisevan haun:
Kahvi saattaa laukaista toisissa paniikkioireilua. Kahvi aiheuttaa minussa paniikkioireilua. Uusi rakkaani oli petturi.
Lopetin kahvin, hylkäsin noutolatet, joiden päälle ropsautin ruskeaa sokeria, kanelia ja muita ihania. Paniikkioireet hävisivät. Koska olen heikko ihminen, sykli oli valmis. Olin useamman viikon ilman kahvia ja sitten piti taas kokeilla. Syy ja seuraus oli selvää. Yksikin kuppi lattea sai aikaan oireita, ei aina uutta kohtausta, mutta viitteitä kuitenkin. Edes kofeiinittomat eivät toimineet. Olin riehtaissut itseni irti rakkaussuhteesta, mutta silti olin yksin ja hylätty. Jätetty.
Se oli ihana vuosi. Se vuosi, jolloin join kahvia. Silti toivon, että olisin pysynyt onnellisesti ulkopuolella. Olisin juonut teetä, välillä chai lattea, joskus harvoin kaakaon. Olisin ilahtunut, kun chai tehdään makusiirapin sijaan teehen. Olisin hymyillen kieltäytynyt espressosta tilatessani chai lattea Espresso Housesta. Nyt tiedän, mistä jään paitsi. Joka ikinen kerta astuessani kahvilaan minua harmittaa, että en tule tilaamaan sieltä kahvia. Minä ja hän emme enää kohtaa.
Kesti useamman kuukauden, että pystyin palaamaan lämpimän makuveden pariin. Pettymys oli niin karvas. Nyt olemme taas kavereita. Keitän aamuisin kaksi isoa kuppia teetä. Jotain ihanaa teetä. Ensimmäisen kupin juon haalenneena, toisen kupin olemassa olosta ilahdun hieman myöhemmin, kun siinä on vielä aavistus lämpöä jäljellä, joskus ei sitäkään.
Voin sentään vielä pussailla viikonloppuaamuisin henkilöä, joka on juuri oman aamukahvinsa juonut. Sekin on tietenkin ihanaa. Kahvinmaku ja pussailu. Ei se kuitenkaan sama asia ole, kuin noutolatte, jonka kyljessä lukee "Senja" ja viereen on piirretty sydän.
