Illan viimeinen kuva. Olen oikeastaan ihan sanaton. Tänään oli ihan mielettömän ihanat vauvakutsut. Olosuhteet helli monellakin tapaa. Ilma oli kaunis ja seura hulvattoman hauskaa. Ihana ilta.

Juhlien ja teiden kuningas

Valtatie 1, E18, "Turun motari" avattiin kokonaisuudessaan 28. päivä tammikuuta vuonna 2009.  Helsinkiin on pitkä matka, sanotaan, mutta upian moottoritien myötä matka lyheni mukavasti. Avajaisia kunnioittamaan ommeltiin myös tämä autoliina, sillä kaksi viikkoa tien avajaisten jälkeen vietettiin ystävänpäivää kuuman moottoritien tunnelmissa.

Olemme kokoontuneet yhteen nuoruusvuosien ystävieni kanssa ystävänpäivisin jo yli vuosikymmenen. Vuonna 2009 ystävänpäivää vietettiin ensimmäistä kertaa pääkaupunkiseudulla, eikä Turussa. Ystävänpäivän teema oli luonnollisesti kuuma moottoritie. Pöydällä oli autoliinan päällä pikkuautoja, Spotifyssä pauhasi juhlia varten koottu soittolista road-henkistä musiikkia. Naposteltavana oli Bilareita ja niitä auton renkaan mallisia salmiakkeja.

Näemme edelleen ystävänpäivänä, Turussa tai Helsingissä. Myös autotieliina on jäänyt elämään, sillä liinasta on muodostunut varsinainen juhlaluuta!


 


Tieliina on päässyt juhlimaan kolmevuotiasta Olavia. Näiden juhlien teema oli sankarin toivoma autot ja työkoneet. Automatto levitettiin terassille ja jokaisen vieraan eteen parkkeerattiin suklaa-auto. Ihana idea! Jälkkäriksi herkuteltiin työmaakakulla, jonka päällä ahersi kolme työkonekynttilää. Makeaa himoitseville oli tarjolla myös Halvan vanhoja autoja.



Tieliina oli myös juhlimassa viisivuotiaan Elliotin kemuissa. Juhlissa oltiin rallitunnelmissa, siitä pitivät huolen kakun päällä kaasuttelevat ralliautot ja pöytään katetut räheät räheät Salama-lautaset.







Viimeisenä, muttei vähäisempänä tieliina kurvasi paikalle Salaman kanssa Aapon kolmevuotisjuhliin. Kunnia huikeasta kakusta ja kuvista kuuluu ihanalle Tainalle.

Mikä oli todistettava? Juhlat kiihtyvät nollasta sataan, kun autotieliina kaahaa paikalle! Mielenkiinnolla jäämme odottamaan millaisissa kemuissa juhlien ja teiden kuningas seuraavaksi hurvittelee.

Sininen kastejuhla { kuokkavieras }

Tervetuloa kuokkavieraaksi pienen pojan kastejuhlaan! Itse en varsinaisesti juhlissa kuokkinut, sillä olin piikana kyökin puolella. Juhlien suunnittelu ja toteutus ei kuitenkaan ollut omani, joten siksi päätin esitellä teille nämä ihanat kotona vietetyt ristiäiset kuokkavieraan alla.





Kastemalja oli sama, jota oli käytetty myös vauvan äidin ristiäisissä. Maljan ympärillä oli kaunis kukkaseppele. Valkoisen pöytäliinan päällä oli äidin häähuntu kahden vuoden takaa.

Juhlien tunnelman loi kaunis haaleansininen, johon yhdistettiin kaveriksi pieniä pilkkuja, hippu valkoista ja kontrastiksi tummempaa sinistä. Kaunis vihreä vesikannuissa ja kukka-astelmissa sulautuvat saumattomasti joukkoon.  Yläpuolella olevassa kuvassa on kasteen ohjelmalehti. Kutsussa viirinauhassa luki "kutsu" keskellä korttiä oli vaaleansinisellä painettu pieni jalanjälki. Piioille ei tietenkään lähetetä kutsuja, vaan työlista, joten kutsusta minulla ei ole teille kuvia. :D





Terassille oli katettu pöytiä juhlijoille. Pöytäkoristeena oli helppo ja edukaskin koriste. Kauniiseen lasimaljaan oli leikattu yksi hortensiapallo. Maljan ympärille rutisteltiin päivänsankarin vanhempien häissä olleita kynttilämansettejä. Valkoiset lasipallot olivat suorastaan piste iin päälle. Minun sydäntäni lämmittää erityisesti juhlia varten hankitut pöytäliinat, jotka kauniisti ja hellävaraisesti toistavat kutsun ja ohjelmavihkon tunnelmaa.





Juhlia helli kuuma auringonpaiste, joten vesikannuja tyhjeni tasaiseen tahtiin. Kannuihin leikattiin kaunis mintun oksa ja ripoteltiin joukkoon isoja pensasmustikoita. Kannut olivat niin kauniita!



Kastepöytää koristeli vauvan äidin kaunis huntu. Kastepuvussa puolestaan oli käytetty pojan isoäidin vanhaa huntua. Sama kasteasussa oli kastettu jo iso nippu suvun lapsia. Olen ihan höpönä tällaisiin ihaniin perinteisiin. Kasteen aikana kastemekon huntu valui kauniisti lattialle.







Tarjoilut näissä kemuissa oli vailla vertaa! Tietenkin siksi, että meikä oli piikomassa, mutta erityisesti siksi, että ystäväni on aikamoinen emäntä itsekin. Minun tytötkin jo tietävät, että tässä osoitteessa syödään aina hyvää ruokaa.







Jälkiruokapöydässä oli allekirjoittaneen mansikka-raparperikakkua, iso pullakranssi ja kaneliässiä J-kirjaimeksi muotoiltuna. Siniset konvehdit maistuivat kahvin ja teen kanssa.

Olin hilkulla ostaa ennen juhlia isoa kakkulastaa kakkujen siirtelyä varten. Olen periaatteessa yhden asian keittiövälineitä vastaan, joten jätin lastan kauppaan. Heh. Kakkukarman kostona pääkakku tietenkin läsähti siirrettäessä jalalliselle vadille. Check. Lisätään hankinta heti ostoslistalle.





Isoäidin leipomia kaneliässiä olenkin jo ehtinyt vuolaasti kehumaan. Hyviä olivat. Nam.



Kun vauva tulee taloon, täyttyy koti korteista. Niiden näkeminen on aina yhtä herkkää, koska siihen sekoittuu omat muistot siitä, miten maailma ei yhden päivän jälkeen ollut enää entisensä. Miltä tuntui ensimmäiset viikot ja kuukaudet kotona, tutussa paikassa, uudessa mullistuneessa elämässä, uusin silmin.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Onnea Joonatan, onnea vanhemmat!

J niin kuin juhlat

Huh. Aikamoisia kauhun viikkoja olen vietellyt. Napsinut särkylääkkeitä ja hartaasti toivonut, että oikean käden temppuilu saadaan kuriin jämptisti ja nopeasti. Valokuvajaalle pelkkä ajatus oikean käden menettämisestä on painajainen. Nyt ehkä uskallan jo pienesti sanoa huh, käsi on jo aika hyvä ja sillä pystyy kivasti tekemään asioita, kunhan en liikaa riehaannu.

Keskikesällä olin piikomassa kaverini pienen pojan ristiäisissä. Pääsin emännöimään juhlia idän ja lännen välissä. Samassa keittiössä huseerasi nimittäin myös anopit länsirannikolta ja itäisemmistä metsistä. Tällaiselle aloittelevalle emännälle on suuri ilo ja kunnia päästä seuraamaan vuosien kokemuksen tuomaa juhlimisvarmuutta, ehkä joskus minunkin juhlissani ollaan puoli tuntia ennen h-hetkeä valmiita ja nostetaan jalat ylös!

J niin kuin juhlat. Nämä herkulliset, suussa sulavat kaneliässät oli ristiäisten hitti. Nämä ovat ehdottomasti parhaimmat ikinä maistamani kanelikeksit, ei siis ole yllätys kenellekään, että resepti on toisen anopin suvun perintöä. Tämä ohje on saatava ja sen jälkeen salaiseksi julistettava.

Ei mennyt niin kuin Strömsössä

"Ei mennyt niin kuin Strömsössä" oli ensimmäinen otsikko, joka tuli mieleeni. Hylkäsin sen, koska lausahdus on kulunut vaikkakin juhlia hyvin kuvaava. Kesän syntymäpäiväkemut nimittäin koki aika monta kolausta. Yksi jos toinenkin artikkeli menusta viivattiin yli, kun muffinssit räjähtivät tai paloivat uunissa, kun kakku läsähti pöydälle tai kun kotiin jäi juuri se pussi, jossa olivat marsipaanit ja synttärikynttilät. Ei mennyt niin kuin Strömsössä. No ei todellakaan.

Kirjoitin vuosi sitten downgreidaamisesta. Jatkossa se pitää lukea aina kuukausi ennen seuraavia juhlia, sillä rouvalla luonnollisesti karkasi mopo tälläkin kertaa käsistä kesän synttäribileiden kanssa. Ei ole helppoa olla kokki, emäntä, juhlasuunnittelija ja valokuvaaja samaan aikaan. Miten sen aina juhlien välissä unohtaakin?

Aina ennen seuraavia bileitä luulen olevani juhlivan kansan supernainen, joka loihtii täydellisen kuvaukselliset kuppikakut, jotka myös maistuvat herkulliselta. Supernainen, joka kokkaa herkut alle aikayksikön ja on hehkeänä ajoissa vastaanottamassa vieraita. Samaan aikaan olalla kiikkuu tietenkin kamera, jolla partyhero ehtii ottaa korkealaatuisia kuvia läpi juhlien.

Ei tullut suklaamuffinsseja Pätkis-sydämellä aseteltuna metalliseen muffinssitelineeseen sinisissä muffinssivuoissa koristeltuna keltaisilla raitalipuilla. Ei tullut, koska ensimmäinen satsi muffinsseja räjähti uuniin ja toinen paloi. Ei tullut haarukkapaloja, eli cookiepopseja puisten kertakäyttöhaarukoiden päässä, koska keksipopsitaikina olikin liian kuivaa ja popsit halkesi. Ei tullut avokadorullia, ei mansikka-melonikeppejä. Ei tullut paljon kohistua Batman-kakkua, koska marsipaanit jäivät kotiin - ja kun varamarsipaanit tuli kaupasta, niin aikaa ei enää ollut.

Lista ei edes lopu tähän, se on surkuhupaisan pitkä. Kommellusten ja kompromissien juhlat.

Kun oli aika pursottaa kakut, minulta tippui suurieleisesti hanskat. Juhlia varten ostamani uusi tylla oli kotona. Siinä samassa kassissa kuin kaikki muukin. Mukana anopilla oli toki Brunon kertakäyttösetti, mutta koska hanskat olivat jo lattialla, niin hutkin kakut kasaan miten sattui. En jaksanut edes levittää pursotusten alle vaahtoa, joten kakku vilkkuu irvokkaasti osassa kuvia.

Kruununa olin päättänyt tänä vuonna kuvata läpi juhlapäivän ja tehdä siitä videokoosteen. Sisulla sitten kaiken ohella kuvasin. Oli tosi lähellä, että videokooste ei olisi ikinä päivänvaloa nähnyt.









Kaverini sanoo, että hän välttää sisustuslehtiä, koska niistä tulee sairaaksi. Tämä on hurja ajatus. Täydellisen kuvaston seuraaminen nyrjäyttää mittakaavat. Aikakauslehdet, blogit ja Pinterest ovat täynnä toinen toistaan täydellisempiä kuvia, ihanampia unelmia kauniimmasta ja paremmasta elämästä. Kun asettaa riman niiden mukaan, voi olla varma, että epäonnistuu ihan joka kerta. Ei unelmakuvissa kerrota, miten kakku tippui pöydälle ja muffinssit räjähtivät uuniin. Ne rajataan pois kuvista, laitetaan herkkukuvien päälle mukavan trendikäs sävyttävä filtteri ja illuusio täydellisestä on valmis.

Minulla ei ole juhlablogia siksi, että voisin ylläpitää täydellisyyden illuusiota. Minulla on juhlablogi siksi, että juhliminen on kivaa, mutta erityisesti siksi, että suomalainen murjotuskulttuuri tarvitsee enemmän kakkua ja juhlahumua! Lisää siis sitä, mieluiten ilman kuristavaa pakkoa yltää joka kerta täydellisyyteen!

Tässä siis kurkistus epätäydellisiin juhliin. Juhlat olivat tietenkin tosi ihanat. Ilma helli, paikalla oli vain kivoja tyyppejä ja lapsilla oli ihan supermahtava meininki päällä. Lapsilauma vain viuhui ympäriinsä. Se ruoka, joka tarjolle asti pääsi, oli hyvää. Erityisesti mansikka-raparperikakusta tuli uusi bravuurini. Niin se on. Juhlan tekee ihmiset, ei niiden ympärillä olevat kulissit.

Nainen vailla kateutta ja tupaa

Terveisiä lomalta! Ollaan huhkittu sisämaassa, merillä ja rannikolla. Nyt on kyläluudat lakaistu takaisin kaupunkiin. Muiden ihanilla mökeillä ja upeissa maisemissa vierailleena olen mutustellut paljon kateutta. Olen jo pitkään sanonut, että olen nainen vailla kateutta. Mustikanvarpujen keskellä, järven rannalla ymmärsin, että tällaiset kesäunelmat ovat asioita, joista voisin ihan aidosti ja kaunistelematta tuntea kateutta. Yritin, yritin ja oikein patistelin itseäni kateelliseksi.

En onnistunut.

Minulle kateus on negatiivinen tunne. Tunsin kyllä valtavaa haikeutta, tietoisuutta siitä, että oma talo tupajumeineen kaikkineen on joskus saatava. Joko kesä- tai arkikäyttöön. Mutta olinko kateellinen? En. Minusta oli aivan ihanaa, että olin saanut kutsun järviparatiisiin, että sain kahden päivän ajan nauttia siitä kaikesta ihanasta, joka niin kokonaisvaltaisesti ympäröi minut.

Samaa mietin avomerellä, saaressa. Majapaikkamme oli vanha hirsitalo, aikanaan kahden perheen "paritalo", jossa oli molemmille perheille isot tuvat ja oma eteinen. Nyt asunnot oli jo yhdistetty. Reissu oli niin hieno, että pelkästään makuuhuoneen seiniä katsellessa, merituulen pyyhkiessä kasvoja, heinien heiluessa henki melkein salpautui. Sydän kirjaimellisesti pakahtui seistessäni vanhassa porstuassa. Räsymaton päällä oli rivi saappaita, mustia ja värikkäitä. Pienellä ikkunalaudalla kiviä, seinissä harmahtavan sinistä maalia.

Olemme innokkaita mökkiluutia, reppu on nanosekunnissa pakattu, kun joku erehtyy puolihuolimattomasti sanomaan tervetuloa. Toisten kesäkoteihin pääseminen on niin erityistä ja yksityistä, että emme voi ikinä kutsua itseämme kylään. Sitten kun kutsun saamme, ei mökillinen luultavasti ymmärräkään lahjaa, jonka tulee puolihuomaamattomasti antaneeksi.

Haikeus. Haikeus on se tunne, jonka sain tunnistetuksi. Pakahtava haikeus. En toivo mitään toiselta pois. Toisen onni ei ole viety minulta. Olen siinä mielessä kai hieman sinisilmäinen ja kokoomuslainen, että uskon jokaisen voivan saavuttaa sen, mitä täydestä sydämestään haluaa. Samalla olen aidosti iloinen ja onnellinen muiden puolesta, jos he saavuttavat hyvää elämässään. Oli se materiaa tai aineetonta.

Hyvän ystäväni mielestä kateus on oikein käsiteltynä voimavara. Kateus on tunne, joka kertoo oman elämän kipupisteet ja muutostarpeen. Kateus on niin kirvelevä ja voimakas tunne, että se pakottaa toimimaan. Ennemmin tai myöhemmin.

Menetänkö jotain tärkeää, kun en tunne kateutta?

Ehdin minä lomalla muutakin, kuin etsimään itsestäni kateellisuutta. Kuten syömään muurinpohjalettuja kermavaahdolla ja hillolla. Toimii. Aina.