Villatakki viikarille

Olenkin jo ihan vaivihkaa vinkannut aiemmin, että keväällä valmistui perheen nuorimmaisen villatakki.



Inspiraatio villatakille oli Urban Woolin makea villatakki (kuva yllä). Halusin tehdä villatakin pojalle, jossa olisi tuon tapainen vanhahtava tekstuuri. Tihrustin tuota kuvaa tuntikausia ja hahmottelin, millä tavalla takin tekisin ja miten tuo on tehty. Vaivasin asialla myös minua fiksumpaa ja kokeneempaa neulojaa. (Onni on ystävä, joka ymmärtää täydellisyyden tavoittelun neuleasioissa.) Urban Woolin ihanuus on tehty tasona, enkä halunnut takin sivuihin saumoja. En siis voinut tilata neulepakettia, vaan piti alkaa itse kalkuloimaan. Ja kyllä sitä sitten kalkuloitiinkin. Vanhalla kokemuksella tosin jo, sillä allekirjoittaneen neulomiset menee aina laskemiseksi. Aina pitää tehdä muutoksia ja parannuksia. Yleensä pitää tyhjästä ohje laskeman, kun muka sopivia ohjeita ei ole tarjolla.



Päädyin tekemään villatakin alhaalta ylös yhtenä kappaleena. Olin ihastunut Semilla Grosson siniseen ja ostanut sitä kasan, joten päätin käyttää sitä, vaikka se hieman liian paksua olikin. Hihat nöyrryin neulomaan tasona. 2o2n-resorit, pidennetty helmineule, raglan-kavennukset ja pitkä kaulus hupun sijaan. Kauluksen reunaan rapuvirkkausta. Kolme isoa sinappista kookosnappia ja kaulukseen pieni turkoosi. Mikään kolmesta neulotusta hupusta ei miellyttänyt. Onneksi ei, sillä rakastan tuota pitkäksi venytettyä kaulusta, voisi olla jopa hieman pitempi? Totuushan on, että meidän kaksivuotias ei edes pitäisi huppua tuolla tavalla söpösti kuin inspiraatiokuvassa. Hän ei pitäisi huppua ollenkaan. Raivon partaalle huppu saisi.

Laskeskelin tätä takkia niin paljon, että pitäisi varmaan kirjoittaa ohje itselle muistiin, kun vielä muistan.

Lankana Semilla Grosso. Lanka ja kookosnapit ostin kimmelvillasta. Takkia on jo runsaasti pidetty, kieritty sammaleissa ja käyty paistamassa makkaraa. Hyvä takki tuli.

Kasseissa kilisee

Rakastan astioita. Tilanne on ollut hallinnassa jo pitkään ja astiakokoelmani ovat olleet jo useamman vuoden varsin stabiilit. Lieneekö syynä keittiön kaappien ahtaus, joka antaa varsin konkreettiset ja tiukat raamit tälle tilaa ja rahaa vievälle harrastukselle...

Lööpeissä hehkutetaan aarteenetsijää, joka on löytänyt kivikautisen ja äärettömän arvokkaan kultasormuksen espoolaisesta pellosta. Nokitan ja korotan! Espoolaisella pellolla on kauppa, Kodin ykkönen tietenkin,  ja siellä vasta aarre olikin, eikä edes tarvinnut kaivaa kymmeniä senttejä mutaa ja liejua. Ihan vähän vain pyllistin astiaosaston alimmalle hyllylle, jossa oli Sagaformin Spectra-laseja puoleen hintaan! Kyllä! Neljän setti maksoi vain muikeat 15 euroa. (Ja oli siellä muitakin spectrajuttuja varsin edulliseen hintaan.)

Kyllä taas astiaholistia naurattaa, kun kasseissa kilisee.



Spectra-laseja on setissä oikeasti neljä, mutta pokka ei pitänyt laittaa niitä neljää päällekkäin. Olisi vaihtunut ilo nopeasti itkuksi ja suruksi. (Ja siis hei luonnollisesti ostin settejä kaksi.)

Pari vuotta sitten minulla oli hirveä kuppikutka ja kävin moneen otteeseen Stokkan kupissa ja kannussa mallailemassa. (Kupissa ja kannussa pitäisi ehdottomasti olla asiakkaiden käytössä tyhjä kattauspöytä, jolloin päätösten tekeminen olisi vielä helpompaa ja hauskempaa! Testikattausten tekeminen hyllyjen kulmille on välillä hieman ankeaa, vaikka astiaostosten tekeminen on iloinen asia. Tekeekö joku muu samaa astiaostoksilla? Tunnustakaa!)

Kannun kuvan pöllin täältä.

Tällä kertaa halusin siis löytää täydellisen parin Marimekon Sukat makkaralle -kannulle. Kiivaan ja kuumeisen mallailun, hyllyjen välillä ramppaamisen ja ajatustaukojen jälkeen se kirkastui. Sukat makkaralla -kannua suorastaan ylistää Spectra-lasit. Kyllä! Nuo lasit ovat itsessään todella kauniit, sulavat ja elegantit, mutta yhdessä kannun kanssa ne antavat kannulle juuri sen tilan ja tuen, jota tuo kaunis kannu ansaitsee. Sukat makkaralla -lasit ovat ihania, aivan mielettömiä, mutta kannun kanssa tuo erikoinen muotokieli on jo liikaa.

Etsin tuolloin ensisijaisesti kirkkaankeltaisia laseja, mutta ei niitä löytynyt. Tykkään tästä kombosta edelleen tosi paljon. Siksi niin päivän aarteesta ilahduinkin.

Salaattia yhdelle Satakunnassa

Ilta Satakunnassa, mummun vanhalla talolla. Tuli puusaunan kiukaassa, pitsiverhon takaa kimmelsivät illan viimeiset pilkut. Aamulla juhliin töihin koko päiväksi. Piti ihan saunakamarissa ottaa kuva uusista etuhiuksista, mutta taisi siitä tulla enemmänkin kuva ovesta.

Ihana rauha. Ilmakuivattua kinkkua ja salaattia yhdelle.

Iso valkoinen seinä ja tumma taulu

Kesä oli ja meni. Syksy on kiva. Paras.

Uudessa kodissa on iso valkoinen seinä olohuoneessa. Viikonloppuna kiinnitettiin taulut, mutta seinä on edelleen iso ja valkoinen.

Kuva tytöstä. Perintökehys ja löytö Fidasta. Taulu on just sopivan laho makuuni. Rautanaulat, kangas ja laudat irvistelee. Ja se on just hyvä niin.

Taulun tarina saa tarinoimaan. Onko sen maalannut joku pöytälaatikkomaalari? Leski-isäntä, jonka henkireikä on ollut sielunmaisemansa kuvaaminen kankaalle? Vai olisiko se suuren taiteilijan salainen työ, joka pääsee uuteen loistoonsa ja viiden euron hintaan saadaan nollia lisää? (Heh.) Vai sittenkin innokkaan taiteilijan työ, joka ei koskaan breikannut? Ehkei koskaan halunnutkaan breikata?

Taulu on kiehtova. Aluksi se on vain suorakulmio, jossa on värimassoja. Kun taulun tuo valoon, se herää eloon. On maisema, on lampi. Kallio, pilviä. Yksityiskohtia. Se on synkkä taulu, mutta siinä on ripaus toivoa.

Aina on.

Sohvakin on vielä useamman kymmenen senttiä väärässä paikassa, mutta toivoa on! Siitä, että se joskus siirtyy takaisin paikalleen.

Satunnainen kuva

Voihan kesä. Saakohan sitä oikein tunnustaakaan, etten oikeastaan välitä kesästä? En ole auringonpalvoja. Valkea iho on kauniimpi kuin ruskettunut. Hakeudun aina varjoon. Syön mieluummin ruokani sisätilassa kuin terassilla - ja minusta kesällä on ihan ok ja kiva olla muutenkin sisällä. Kevät on kiva, syksy on kiva. On kerrospukeutumista, tuulta ja raikkautta.

Tämän vuoden kesä ei ole minulla vielä alkanut. Yritän vimmatusti siivota työpöytää puhtaaksi, että saisin edes viikon yhtämittaisen loman. Työntohinassa kuvankäsittelyohjelmaan aukesi vahingossa iäisyyksien vanha kuva tietokoneen työpöydältä. Kuvassa on joulukoristelaatikkomme. (Miksi olen ottanut tällaisen kuvan ja miksi se oli työpöydällä?!) Tuijotin kuvaa haltioissani useamman minuutin. Nyt on helle, nyt on kiire, mutta kyllä se sieltä tulee. Syksy. Ilmassa lentelevät lehdet, lämmin marraskuu ja ensilumi. Joulu. Oi joulu. Ihan kohta, huomaamatta on taas joulu.

Virkistäviä tuulenvireitä kesäpäiviinne!

Vihreä saarna

Tunnustan. Vihaan kukkakimppujen vihreitä, joilla ilmeisesti saadaan aikaan kustannuksia säästäen kokoa ja näköä. Minusta kimput ovat kuitenkin kauneimmillaan, kun vihreät eivät varasta huomiota kukilta. Tämä on tärkeä asia ja minun sydäntäni lähellä. Sano ei vihreille! Pienikin on kaunista, jos suuren hinta on vihreä!



Kuvien kimppu on ystävättärelle nimipäivänään annettu. Vihreitä on tietenkin erilaisia ja tässäkin kimpussa on yhdessä kulmassa herkkää ja kaunista vihreää. (Mikä myönnytys! Tunnustan, on myös kauniita vihreitä. Niitä vain käytetään harmillisen vähän ja kuluneesti.) Minusta on ihanaa, miten kaunis maljakkokin tulee esille, kun sitä ei ole peittämässä vihreä armeija.

Minusta on ihana asioida kukkakaupoissa, jossa sitoja näyttää työn edetessä, miltä näyttää. Silloin voimme helposti yhdessä jutella ääneen, millaiseksi kimppu muotoutuu ja molemmille jää hetkestä parempi mieli. (Näitäkin löytyy!) Sitten on niitä, jotka tekevät kimpun selkä minuun päin käännettynä. Valmiiseen kimppuun on paljon ikävämpi pyytää muutoksia ja ne yleensä tehdäänkin hampaat kiristellen. Kyllähän se minuakin harmittaa, mutta en vain halua ostaa ja viedä kotiini kimppua, joka harmittaa.

Hyvä esimerkki tästä on alla oleva pöytäkoriste ystäväni vauvakutsuille. Sain inspiraation tulkita ystävättäreni hääkimppua, joka oli näyttävä kaislasta ja orkideoista koottu kukkalaite. Kukkakaupassa oli ihanaa oksaa, jossa oli pieniä kukkia. Mieletön löytö! Hääkimpusta inspiraationsa saanut, mutta täysin uudenlainen tulkinta! Kukkivaa oksaa ja kukkia - täydellistä.

Lopputulos: vihreään hukkuva visio.



Sorry, it's not you mr. Green, it's me.

Arvauskisa!

Tänään käytiin tytön kanssa Tiimarissa hakemassa kutsukorttiaineet. Helteen nuupauttama pikkuveli nukahti yöunille tuntia tavattua aiemmin, joten ehdimme ihan kaksin leimailemaan kortit. Niistä tuli tosi hienot! Aika rouhea on leimailun jälki, mutta niin se pitää ollakin, kun kyseessä on kohta kuusivuotiaan kemukortit. Pimu oli itsekin kortteihin tyytyväinen, juoksi suurin piirtein ympyrää ja heitti kärrynpyöriä askartelun jälkeen

Ette kyllä ikinä arvaa, mikä on innoituksen lähde tällä kertaa. Jos joku sen kekkaa, saa palkinnon ja juhlapuheen kaupan päälle! Kortissa inspiraatio on kuitenkin suht edustavassa roolissa. Kannustan arvailemaan kieli poskella, meiksin inspiraatiot löytyvät usein erikoisista paikoista.