Uuden vuoden kukat

Vuoden 2014 ensimmäinen arkipäivä. Kassillinen kuravaatteita, pimeässä hissuttelua, teetä naapurissa. Pehmeä lasku. Vuosi 2013 ei ollut lempeä kaveri, mutta tästä uudesta 2014:sta huokuu hyvät vibat. Uusi hyvä ystäväni, meille tulee varmasti kiva vuosi!

Ensimmäisen arkipäivän kunniaksi hain itselleni pienen kimpun. Sireeni, anemoneja ja freesiaa. Kukkakaupassa tuli taas miniharmitus vihreistä. Miksi on niin hankalaa tehdä kivoja kukkakimppuja ilman vihreää? Tästä nousikin vahvana idea, että vuonna 2014 käyn kukkien sidonta -kurssin. Kuka tulee mukaan?

Naapurin rouva oli käynyt samassa kylän kukkakaupassa hakemassa kukkakimpun vuoden aloitukselle. Luonnollisesti sireenejä ja anemoneja. Ihan vähän nauratti.

Olen monessa blogissa törmännyt haikeuteen siitä, että on pimeää ja kuvien ottaminen on pimeässä vaikeaa. Niinhän se on, mutta jollain sairaalla tavalla rakastan tätä ankeuden kuvaamista, koska se virittää kuvia ottaessa niin äärimmilleen ja siinä on jotain salaperäisellä tavalla kiehtovaa. Löytää valoa pimeästä. Selviytyä.

Kevään valo on aina ihanaa ja inspiroivaa, mutta jo useampana vuotena on pimeästä irtipäästäminen ollut jopa hieman haikeaa. (Ja loppukesästä on jo hieman kyllästynyt siihen yltäkylläiseen valoon. Onneksi ihana kuulas syksy on niin mahtava, että en oikeasti elokuussa haikeile vielä talven pimeyttä...) Myönnän, olen ihan pimeä ja urpo tässä suhteessa. Kuka oikeasti voi pitää pimeässä kuvaamisesta. Neuvoni on: Ei kannata jäädä odottamaan sitä yhtä valoisan päivän valoisaa tuntia kuvia varten. Tulta päin, reippaasti vaan syvään päähän hyppy! Aina se valo jostain löytyy. Etsi valo - tai varjo. Kerro se, mitä voit sillä hetkellä kertoa.









Tämän joulun kodista ei ole kuvia kuin ovikranssista ja sekin on jo laatikkoon pakattu odottamaan seuraavaa joulua. Kuusikin on jo varissut lattialla ja jatkaa varisemistaan roskakatoksella. Hennon kuivuneet hortensiat jäi vielä, en raaskinut niistä vielä luopua.