Uuden vuoden kukat

Vuoden 2014 ensimmäinen arkipäivä. Kassillinen kuravaatteita, pimeässä hissuttelua, teetä naapurissa. Pehmeä lasku. Vuosi 2013 ei ollut lempeä kaveri, mutta tästä uudesta 2014:sta huokuu hyvät vibat. Uusi hyvä ystäväni, meille tulee varmasti kiva vuosi!

Ensimmäisen arkipäivän kunniaksi hain itselleni pienen kimpun. Sireeni, anemoneja ja freesiaa. Kukkakaupassa tuli taas miniharmitus vihreistä. Miksi on niin hankalaa tehdä kivoja kukkakimppuja ilman vihreää? Tästä nousikin vahvana idea, että vuonna 2014 käyn kukkien sidonta -kurssin. Kuka tulee mukaan?

Naapurin rouva oli käynyt samassa kylän kukkakaupassa hakemassa kukkakimpun vuoden aloitukselle. Luonnollisesti sireenejä ja anemoneja. Ihan vähän nauratti.

Olen monessa blogissa törmännyt haikeuteen siitä, että on pimeää ja kuvien ottaminen on pimeässä vaikeaa. Niinhän se on, mutta jollain sairaalla tavalla rakastan tätä ankeuden kuvaamista, koska se virittää kuvia ottaessa niin äärimmilleen ja siinä on jotain salaperäisellä tavalla kiehtovaa. Löytää valoa pimeästä. Selviytyä.

Kevään valo on aina ihanaa ja inspiroivaa, mutta jo useampana vuotena on pimeästä irtipäästäminen ollut jopa hieman haikeaa. (Ja loppukesästä on jo hieman kyllästynyt siihen yltäkylläiseen valoon. Onneksi ihana kuulas syksy on niin mahtava, että en oikeasti elokuussa haikeile vielä talven pimeyttä...) Myönnän, olen ihan pimeä ja urpo tässä suhteessa. Kuka oikeasti voi pitää pimeässä kuvaamisesta. Neuvoni on: Ei kannata jäädä odottamaan sitä yhtä valoisan päivän valoisaa tuntia kuvia varten. Tulta päin, reippaasti vaan syvään päähän hyppy! Aina se valo jostain löytyy. Etsi valo - tai varjo. Kerro se, mitä voit sillä hetkellä kertoa.









Tämän joulun kodista ei ole kuvia kuin ovikranssista ja sekin on jo laatikkoon pakattu odottamaan seuraavaa joulua. Kuusikin on jo varissut lattialla ja jatkaa varisemistaan roskakatoksella. Hennon kuivuneet hortensiat jäi vielä, en raaskinut niistä vielä luopua.

Joulu 2013

Joulu kuvina.

Muistiin lounas, joka oli ihana: savusiikaa, kylmäsavulohta, sitruuna-smetanasilliä, tavissilliä, katkarapuhössöjä (sweet chili & tilli-sitruuna) minipaahtoleivillä, lihapullia, leipäjuustosalaatti marinoidulla punasipulilla, piparjuurilevitettä paahdetulla saaristolaisleivällä.

Huomenna otetaan vastaan vuosi 2014!

Joulukortti

Tämän vuoden joulukortin inspiraatio tuli jouluostoksilla, kun vaiston vetämänä poikkesin Tiimarin loppuunmyynnissä. (Missä ale, siellä minä.) Oli hullusti jengiä, mutta oli vielä hopeista aaltopahvia ja pari pientä pakettia hopeisia enkelinsiipiä. Kotona tulostin aution talon kuistit.

Vetoketjupaininjalka

Asuimme aikanaan opiskelijamurjussa, josta muutimme vuonna 2005 toiseen murjuun. Tuossa muutossa katosi vetoketjupaininjalka. Olen toki vuoden 2005 jälkeen ommellut, mutta yrittänyt välttää vetoketjuja. Joskus olen suhannut jotain viritelmiä, kun vetska on pitänyt saada, mutta aika hurjaa on ollut jälki. Muutossa 2013 tuo kadonnut vetoketjupaininjalka vihdoinkin löytyi! Olin asiasta niin innoissani, että surauttelin siinä muutaman tyynynpäällisen. Kone sanoi sursur, minä poljin konetta polkan tahdissa ja lopputulos oli tyyny. Ihana helppo tyyny.

Ja sitten se perhanan paininjalka taas katosi.



Ei hajuakaan minne meni tuo ihana rakas osanen. Luultavasti perheen pienin on harjoitellut roskien viemistä. Ompelupöydällä oli surullinen pino kankaita, joista piti tyynynpäällisiä myös tuleman. Tällä kertaa otin kuitenkin härkää sarvista kiinni ja etsin käsiini liikkeen, joka myy paininjalkoja. Olin hurja ja ostin vielä viisi ylimääräistä alapuolaa, ajattelin tehdä ompelusta oikein tosi helppoa ja hauskaa.

Paininjalka maksoi hirvittävät 14 euroa. Kyllä taas kannatti säästää ja olla ilman sitä melkein kymmenen vuotta.

Mutta nyt on ompelu helppoa ja hauskaa.



Nykyään on trendikästä ommella vaatteita ja juttuja vanhoista suvun kankaista. Pussilakanoista, pitsiliinoista, kaikesta sellaisesta. Minulla ei ole mitään ehtymätöntä kangasvarastoa suvun kartanoilla, koska niitä ei ole. Sen sijaan minulla on ollut yksi pieni verho, jossa on valkoisella pohjalla isoja keltaisia kukkia. Tosi kiva kangas minusta.

Jossain vaiheessa ajattelin tehdä siitä retrotakit tytöille. Kangasta ei varmaankaan olisi ollut riittävästi edes yhteen, onneksi en silpunnut kangasta silloin. Sittemmin halusin teettää kankaasta varjostimen Stockmannin lamppuosastolla, mutta en ikinä toimeentunut asian suhteen.

Nyt vetoketjupaininjalan voimaannuttamana saksin kankaan ja poljin siitä tyynynpäällisen. Tulipa tosi kiva. Ilahduttaa, kun tulikin niin kiva. Ei tullut turhaan tätä sukukalleutta jemmattua! Seuraavaksi aioin työstää toisesta hillotusta lempparikankaasta jotain yhtä kivaa. Toivottavasti ei paininjalka katoa. (Se on kassakaapissa kuuden lukon takana.)

Enkä minä ole ainoa, joka tykkää meillä sisustaa. Olohuoneen kollaasi oli saanut mukavan ärhäkän lisän. Tyttö Kesikko asialla.

Merirosvosynttärit

Merirosvosynttärit yhdeksänvuotiaalle. Tyttö keksi itse teeman ja olin itsekin siitä intona. Mikä on siistimpää kuin järjestää tytölle merirosvobileet? Rok! Jos olisi kesä, aurinko ja hiekkaranta, niin selvästi juhlat olisi pitänyt olla rannalla, mutta ei ollut. Oli pimeää, märkää ja kylmää.

Juhlat vietettiin koulupäivän päätteeksi. Juhlat avattiin läheisen leikkipuiston laivan kannella, jossa hörpittiin jaffat, huudettiin skål ja laulettiin onnittelulaulu seitsemällä (7!) eri kielellä. Huh. Meiksin kyvyt riittää vain kolmeen. Sitten ympäri metsää kierrettiin vihjerataa, joka johti merirosvoaarteelle.





Aarre löytyi kiven vierestä. Merirosvot olivatkin aika pahiksia, koska aarteesta paljastui K18-paukkuserpentiiniä ja tatuointeja. Hih. Paukkuserpentiinit oli ihan tuhnuja ja siinä tuli aviopuolison kanssa kerran jos toisenkin hihiteltyä nykyistä maailmanmenoa. Kohta kokistakin saa juoda vasta 18-vuotiaana.







Lahjat avattiin perinteisellä pullonpyörityksellä tai pikemmin lakkapurkin pyörityksellä. Tämä on kyllä kerrasta toiseen kiva tapa avata lahjat. Pyörityksen jälkeen jäivät vain riekaleet jäljelle.





Aluksi rosvot söivät hodaria ja kasviksia. Varsinaisessa merirosvopöydässä yritin saada hieman sellaista hiekkaista rantatunnelmaa keskelle pimeää syksyä. Merirosvoviiri oli painettu valotetulla kaaviolla ja kankaanpalat ronskisti revitty. Ote oli varsin suurpiirteinen. Ajattelin, ettei todellinen merirosvo paljon fiskarsseilla leikkelisi. Ainakaan suoraan.

















Näiden kemujen makea koostui pavlovasta, turkkari- ja mariannemarengeista, merkkareista (miltei K18-kamaa nekin! note: kukaan ei tukehtunut) ja juustosnackseista. Juustonaksut on ihan hitti. Kun on knakei ja naksui, ei synttärit voi mennä pieleen.

Mutta oi marenkia. Se oli kyllä rakkautta ensimmäisestä uunipellillisestä. Ihan älyttömän helppoa pyöräyttää ja niin kiva lopputulos. Ysivuotiaat kiljahteli kilpaa rakastavansa marenkia, kun herkkupöydän näkivät. Ja pavlova. Oi. Kyllä. Sitruunainen rapean sitkeä pohja, vaniljaista kermavaahtoa ja hedelmiä. Oi. Kyllä.