30.1.2014

Villahaalarin uusi elämä



Muistatteko vauvan haalarissa? Ei oo enää vauvaa, vaan tuollainen kurkkija. Haalari oli täydellinen, mutta lankavalinta oli ihan onneton. Siihen tuli tosi herkästi reikiä mm. turvakaukalon vöistä. Kun vauva kasvoi ulos haalarista, sen kohtalo oli avoin. Lopulta haalarista irtosi nappi, jos toinenkin uusiin projekteihin. Olin kirjaimellisesti tunkemassa haalaria roskikseen, kun keksin iskeä sen koneeseen huopumaan. Ajattelin, että siitä saisi vaikka kivoja huopakukkia, kuten tuunatussa slipoverissa.

Ylläri oli huikea, kun koneesta ilmestyikin aivan u-pe-a ja uudestisyntynyt vauvan haalari. Se oli huopunut kestäväksi ja sen pinta on ihan mielettömän ihana ja pehmoisa. Ei enää puolivuotiaan haalari, mutta juuri täydellinen suvun vastasyntyneelle. Napit takaisin paikalleen ja haalari oli taas käyttökunnossa. Muikeeta.



14.1.2014

Naurua ja onnea, ruokaa ja juomaa



Sunnuntai oli brunssipäivä! Kavereiden kanssa sovittiin tärskyt puolimatkan krouviin, Sicapelleen Porvooseen. Olipa todella ihana paikka, ihastuin. Jos ravintola valloitti mutkattomalla ja tunnelmallisella kodikkuudellaan, niin tarina ravintolan takaa oli vielä ihastuttavampi. Sikapelle nimittäin oli taiteilija Ville Vallgrenin lemmikkipossu, jonka pisti poskeensa Akseli Gallen-Kallelan susikoirat Kova ja Kiivas. Hih.

Mutta ei siinä vielä kaikki: "(Ville Vallgrenin luona järjestetyistä) improvisoiduista päivällisistä, joissa astiat ja tarjoilu olivat omaa tuotantoa, saivat nauttia Akseli Gallen-Kallela, jonka ateljeekoti sijaitsi lähellä. Päivälliset olivat täynnä naurua ja onnea, ruokaa ja juomaa, puheita ja ystävien välistä rakkautta."

Astiat ja tarjoilu omaa tuotantoa. Päivälliset täynnä kaikkea kivaa, aineetonta ja aineellista. (!!) Oi rakkaus.





Edellinen viikko oli selvästi kuvataiteilijoiden teemaviikko. Birger Kaipiaisen näyttely Kuriton kaunosielu oli viimeistä viikkoa Emmassa ja ihan kalkkiviivoilla kävin siihen tutustumassa.  Näyttely yllätti minut kauneudellaan, Kaipiaisen tuotanto oli lumoavaa. Mykistävää.

Hämmentävintä oli huomata, että kiurut ovat kivoja tapetteja ja paratiisit kivoja lautasia, mutta ne ovat vain kalpea varjo Kaipiaisen maailmasta. Ihana, ihana näyttely, olen vieläkin sen lumoissa.

Yllä oleva lainaus on Kaipiaiselta ja se on hyvä muistutus: pysy uskollisena itsellesi.

Rönsyjä, kerroksia ja improvisoituja päivällisiä. Siitä syntyy vuosi 2014. Kuten aiemmin kirjoitin, me ollaan ihan bestiksiä vuoden 2014 kanssa. (Mutta jos alan puhumaan dreijauskurssista, niin saa sanoa: "Senja. Ei.")

11.1.2014

Kuin ensilumi





Ensilumelta se tuntui, kun päivällä tiellä oli kevyttä puuteria. Illalla puuteria vihmoi alas enemmän. Lumi ja illan hehkuva valo oli niin lumoava, että oli pakko päästä sitä lähemmäs. Eihän siellä tietenkään ollut hehkua enää, kun tukan laiton jälkeen ulkona olimme. Pimeää oli ihan reippaasti ja rehellisesti.

Mutta lunta! Oi! Tervetuloa Talvi!

7.1.2014

Uuden vuoden kukat



Vuoden 2014 ensimmäinen arkipäivä. Kassillinen kuravaatteita, pimeässä hissuttelua, teetä naapurissa. Pehmeä lasku. Vuosi 2013 ei ollut lempeä kaveri, mutta tästä uudesta 2014:sta huokuu hyvät vibat. Uusi hyvä ystäväni, meille tulee varmasti kiva vuosi!

Ensimmäisen arkipäivän kunniaksi hain itselleni pienen kimpun. Sireeni, anemoneja ja freesiaa. Kukkakaupassa tuli taas miniharmitus vihreistä. Miksi on niin hankalaa tehdä kivoja kukkakimppuja ilman vihreää? Tästä nousikin vahvana idea, että vuonna 2014 käyn kukkien sidonta -kurssin. Kuka tulee mukaan?

Naapurin rouva oli käynyt samassa kylän kukkakaupassa hakemassa kukkakimpun vuoden aloitukselle. Luonnollisesti sireenejä ja anemoneja. Ihan vähän nauratti.

Olen monessa blogissa törmännyt haikeuteen siitä, että on pimeää ja kuvien ottaminen on pimeässä vaikeaa. Niinhän se on, mutta jollain sairaalla tavalla rakastan tätä ankeuden kuvaamista, koska se virittää kuvia ottaessa niin äärimmilleen ja siinä on jotain salaperäisellä tavalla kiehtovaa. Löytää valoa pimeästä. Selviytyä.

Kevään valo on aina ihanaa ja inspiroivaa, mutta jo useampana vuotena on pimeästä irtipäästäminen ollut jopa hieman haikeaa. (Ja loppukesästä on jo hieman kyllästynyt siihen yltäkylläiseen valoon. Onneksi ihana kuulas syksy on niin mahtava, että en oikeasti elokuussa haikeile vielä talven pimeyttä...) Myönnän, olen ihan pimeä ja urpo tässä suhteessa. Kuka oikeasti voi pitää pimeässä kuvaamisesta. Neuvoni on: Ei kannata jäädä odottamaan sitä yhtä valoisan päivän valoisaa tuntia kuvia varten. Tulta päin, reippaasti vaan syvään päähän hyppy! Aina se valo jostain löytyy. Etsi valo - tai varjo. Kerro se, mitä voit sillä hetkellä kertoa.









Tämän joulun kodista ei ole kuvia kuin ovikranssista ja sekin on jo laatikkoon pakattu odottamaan seuraavaa joulua. Kuusikin on jo varissut lattialla ja jatkaa varisemistaan roskakatoksella. Hennon kuivuneet hortensiat jäi vielä, en raaskinut niistä vielä luopua.