15.7.2017

Mitä jos?








En halua maalata peukaloani vihreäksi. Riittää, että lavankauluksen sisällä on minttua, salaattia ja pinaattia. Ne kasvavat helposti. Aamulla laitan jalkaani feikkikroksit, napsin pinon salaattia ja ladon noin seitsemän salaatinlehteä juustosiivun alle. En juuri nyt tiedä mitään muuta ihanampaa.

Ensimmäisenä vuonna ostin hortensian, sillä pidän hortensioista, pioneista ja neilikoista. Unikoistakin. Tämä on ensimmäinen oma piha. Voi olla viimeinenkin. Vanhan ajan ihmiset asuvat kodissaan vuosikymmeniä, kunnes heidät kannetaan sieltä ulos.

Tapoin hortensian. Se nuupahti pihavaraston viereen. Pioneita en ole ostanut. Vielä tai en koskaan. Pihalla on vanhoja ruusuja. Ne kukkivat sitkeästi, kukkivat sinäkin vuosikymmenenä, kun tässä kodissa ei asunut kukaan. Kukkivat tänä vuonnakin, vaikka siirsimme niistä puolet polun varteen. Vanhan ajan kukat eivät pienistä piittaa. Ei tarvitse olla gluteiinitonta ja hiilaritonta, sadevesi on hyvä.  Se tekee hiuksistakin kauniimmat.

Raparperi kotiutui tänä vuonna. Se kasvattaa isoja lehtiä toisen perään. Raparperipiirakkaa on leivottua niin monta, etten pysy enää laskuissa mukana. Maire-mummu teki aina raparperikiisseliä ja kaatoi kuuman kiisselin jäisten, viime vuotisten mansikoiden päälle. Mansikka-raparperikiisselin kanssa syötiin aina riisipuuroa. Riisipuuro ja kiisseli nostettiin yöksi kuistille, josta se välipalalla nostettiin takaisin keittiöön.

Maire ei ollut minun mummuni, mutta niin tärkeä, että halusin nimetä hänen mukaan esikoistyttäreni. On minulla vähän ikäväkin mansikka-raparperikiisseliä, ja Mairea. Mairen lempikukka oli punainen ruusu.

~

Eniten minulla on ikävä äitiä. Äitiä, joka on kadonnut, vaikka tiedän hänen osoitteensa. Äitiä, jota en ole vuosikymmeneen nähnyt. Olen katsonut vain varjoa, puhunut kaiun kanssa. Miten voi surra ihmistä, joka ei ole kuollut?

Kirjoitan edelleen "Äiti" lauseen keskellä. Isolla. Taivutan "Äitin", sillä se on nimi. Minun äitini nimi. Välillä korjaan kirjaimen pieneksi ja vaihdan t:n tilalle d:n. Ikävää ei poista kumpikaan kirjoitusmuoto.

Välillä on aika tyhmää olla aikuinen.

~

Nyt nupullaan on tämän vuoden ensimmäinen ruusu. Mitä jos ihmisenkään ei kuulu kukkia ympäri vuoden?

11.5.2017

Sitä mikä on totta


Kirjoita siitä mikä on totta, neuvoi ystävä, kun tuskailin sanojen kanssa. Rakastan sanoja ja lauseita, mutta olen julmasti vuosien varrella hylännyt ne. Rakastin kirjoittamista niin paljon, että halusin tehdä jotain muuta. En halunnut toimittajaksi, sillä se tuntui uhraukselta. En halunnut kirjailijaksi, koska se tuntui liian pelottavalta. 

Ylin kuva kukista on kuva siitä, jonka haluaisin olla totta.  Haluaisin tämän blogin olevan kuvan kaltainen. Omasta puutarhasta poimittuja ruusuja, eriparituoleja, kaunista sivuvaloa, pysähtymistä kauneuden äärelle. Harkittu ryppy pöytäliinassa.

Tämä ei ole tällä hetkellä mikään blogi, sillä ylin kuva ei ole totta. 


Elämä on hätänakki ruokaa laittaessa päiväkodin jälkeen, joka tällä kertaa on eilinen hampurilaissämpylä ketsupilla.  (Kun on kolmas lapsi, saa syödä hampurilaissämpylän vain ketsupilla tai tortillan ketsupilla ja maissilastuilla. Hyvä siitä tulee silleenkin.)

Totta on taulu Kierrätyskeskuksesta, joka koko muu perhe vihaa ja minä rakastan. Totta on vielä laataton keittiö ja se, että meillä saa istua keittiön tasoilla syömässä sitä ketsuppisämpylää, kunhan nostaa jalat ylös, kun tarvitaan laatikoista jotakin. Voi olla, että tämä talvi mentiin hivenen liian pienellä fleece-kerrastolla, mutta hyvin se meni vielä ja lämmittikin.

Epäilen, että jään kaipaamaan kirjoittamattomia sanoja ja hätänakkiarkea enemmän kuin kuvia kuratoidusta elämästä, jota ei oikeasti ole.




24.2.2017

Kun tuulet vaihtavat suuntaa


Moi!

Onneksi minulla on tämä kolo verkkoavaruudessa. 
Oma satama kaikelle turhalle ja tärkeälle.

Vain minun. Silti meille kaikille.

Ainakin sinulle. Juuri sinulle.

Kun tuulet vaihtavat suuntaa, voi seistä suorana ja vankkana.
Haukkoa vain vähän, kun se puhaltaa suoraan kasvoja kohti
ja henki salpautuu.

Voi suojautua.
Tuuli laantuu kyllä joskus.
Mutta mitä on ympärillä, kun avaa hupun ja katsoo ympärilleen?

On silti olemassa mahdollisuus,
että tuuli yrittää vain kääntää päätänne johonkin suuntaan.
Sinne, minne emme itse osaisi katsoa.

Kiva, että olet siellä.

Minäkin olen, aina joskus. Toivottavasti nyt myös useammin.