28.5.2012

Baby Deli

Huh. Aikamoista myllyä ovat olleet kuluneet viikot. Olen pantannut kuukauden päivät ihanien vauvakemujen kuvia, koska haluaisin blogata muutakin kuin vauvakutsuja. Kohta profiloidun vauvakutsuhihhuliksi ja ystävät lakkaavat lisääntymästä, etteivät joutuisi kemujeni uhreiksi. Kaikki ihanat lastenkutsut ja polttarit ja muut ovat ulkoisten kovalevyjen vankeina, niihin palaamme toivottavasti mahdollisimman pian.

Mutta oih. Lähipiiriin syntyi vauva. Vavva. Pieni ruttusormi, pojanretale, pikkuinen. Kokoansa suurempi jo monien ihmisten sydämessä, meidän keskimmäinenkin puhuu vauvasta jo kuin omasta pikkuveljestään, vaikkei ole tyyppiä vielä kertaakaan nähnyt. Tyttö ei saanut silmiään irti kummiveljestään, kun uniaikaan tuli puhelimeen kuva vauvasta. Iltasatu meni kuuroille korville, näytöllä ollut pieni kuva pienestä nukkuvasta ihmeestä oli enemmän taikaa.



Joten! Uuden, pienen ihmisen kunniaksi tänään saadaan kotiinkuljetus Baby Deliltä, joka vieraili viimeisien viikkojen ilona ystäväni Suvin luona noin kuukausi sitten. Sain luvan kertoa, että Baby Delin kuljetus pelasti yllättyneen, turvonneen ja isomahaisen odottajan. Hyvän tarinan vastaisesti on kuitenkin tunnustettava, että odottaja oli oikein hehkeä, kaunis, eikä yhtään turvonnut tai uupunut. Hyvät naurut ja ruoat on kuitenkin aina paikallaan, joten Baby Delin missio saavutettiin.







Baby Delin kotiinkuljetus toi mukanaan halloumi-ananassalaattia, katkarapumoussea, tuoretta patonkia, pikkumunkkeja lähestyvän vapun kunniaksi ja herkkusuklaata. Palan painikkeena oli Orangina-limua, joka oli positiivinen uusi tuttavuus. Raikas, kiva limsa.







En ole kliseiden ystävä, moni on jo varmasti huomannut, että minun organisoimilla vauvakutsuilla ei maistella soseita, mitata vatsanympärystä tai harjoitella vaipanvaihtoa nukeilla. Suurin blogistani saama kohteliaisuus on ystävältäni, joka kertoi vinkanneensa työkaverinsa oikeaan osoitteeseen. "Ai vauvakutsut voivat olla myös kivat ja tyylikkäät!" Jeps! Kutsut voivat olla juuri sellaiset kuin parhaalta tuntuu! Sehän juhlimisessa onkin parasta!





Deli-rasioiden askartelu oli haastavaa, mutta lopputulos varsin kiva. Näitä tulen varmasti käyttämään myöhemminkin. Onnen keksien oikeaoppinen taittaminen vaati myös harrasta guuglailua, mutta oikean sivun löydettyäni niiden tekeminen osoittautuikin superhelpoiksi. Onnen keksien sisään piilotettavat aforismit olivat asteen verran haastavampia, mutta runosuoni alkoi sykkiä pienen taiteellisen tuskan jälkeen. (Onnen keksien oikeaa kirjoitusasua ei guuglailu helpolla kertonut. Apua! Yhteen vai erikseen?) Keksit vakuuttivat seuraavaa:
  • Onnesta ja untuvasta, niistä on pienet vauvat tehty.
  • Pieni vauva on suuren rakkauden alku.
  • Vauva syntyy toukokuussa, kun omenapuut kukkivat.
Oikeaan osuivat. Omenapuun kukista, niistä on rakkaat vauvat tehty.









Ystävättäreni New Wave -astiat ovat muuten ihanat. Ihanatihanatihanat. Astiahöperönä on mahtavaa päästä hörppimään huokaillen muiden ihmisten astioilta, kun omien kaappien säilytyskyky on niin rajallinen - tai sitä ei oikeastaan enää ole.



Onnea vauvalle ja vanhemmille!

12.5.2012

6 - 0

Siivouspäivän ja aamuisen epistolan innoittamana pistin lapset lajittelemaan pehmolelujaan. Tärkeät piti saada mahtumaan koriin. Loput joutuisi ylähyllylle lepäämään. (Pehmolelu on ongelmajäte, sitä ei kehtaa kiertoon laittaa.) Lapset lajitteli ja neuvotteli keskenään. Tekivät sitä tovin eteisen lattialla. Olin salaa tyytyväinen ideaani. Tämähän opettaa lapsille vaikka mitä!

Lopputuloksena lapset istuivat korin päällä ja viimeistelivät työn seisomalla pehmolelujen päällä. Lopputulos. Pois jäi vain "ällöt" poikasmurffi ja Paddington. Muilla tunnelma on nyt vähintäänkin tiivis.

Lapset - äiti, 6 - 0. Hyvää äitienpäivää!

Turkulainen kertomus liinavaatekaapista ja huonekalujen hautausmaasta

Ääni meni, onneksi sormet sentään toimivat.

Tänään on siivouspäivä. Ympäri kaupunkia nousee kirppareita ja tavarat vaihtavat omistajaa. Toiselle tarpeeton voi olla toiselle tarpeellinen. Ihanan raikas tapahtuma, juuri tällaista yhteisöllisyyttä nykyaika tarvitseekin.

Kierrättämisen toinen puoli avautuu aamun Hesarissa Antti Mannisen kirjoittamassa kolumnissa "Kaikki me olemme roinan kerääjiä". Manninen kirjoittaa: "Kierrättäminen on kaunis periaate. Se kelpaa myös kiertoilmaukseksi, kun valveutunut kansalainen yrittää päästä siististi eroon tarpeettomaksi käyneestä roinasta. Rojun kerääntyminen nurkkiin on meidän jokaisen ikioma syy. Miksi olemme ostaneet niin paljon tavaraa?"

En leiki tekopyhää. Minä pidän kauniista esineistä. Minä pidän niiden ostamisesta. Minulla on ihan liikaa astioita, ihan vain siksi, että ne ovat niin ihania. Minulla on myös paljon turhaa, eikä niistä kaikki täytä ihanan määritelmää.

Meille tuli viime kesänä kolmas vauva. Olisin halunnut uudet vaunut. Toiselle ostetut Bugaboot ovat kyllä edelleen mielestäni ihanat, mutta saaneet matkan varrella kolhuja. Suurin niistä oli aisan pehmusteet, jotka olin kolauttanut paksin takaluukkuun parikin kertaa ja ne olivat siitä revenneet isosti. Ne sai korjattua rumasti jollain mailateipillä, mutta kyllä minä niin mielelläni olisin ottanut Bugaboon Oceanit. Ihanat! I-ha-nat! Kas tässä.


Kuva: Babyology

Ne jäi kuitenkin haaveeksi ja hyvinhän ne vanhatkin bugikset vauvan kuljettavat. Paikoin olen jopa ylpeä itsestäni, etten antanut periksi uuden kaipuulle, vaikka kieltämättä kaupungilla vastaantulevat uudenkarheat bugikset saa aina pään kääntymään. (Mun pöllön pää keinuu aina vanhojen talojen ja hienojen rattaiden perään.)

Mannisen tekstiä sivuten olen usein miettinyt, mikä on optimoitu ratkaisu tavaroiden kierrättämiselle Onko se paras myydä eteenpäin kirpparilla vai huolehtia itse esineen oikeaoppisesta hävittämisestä? Onko parempi, että esinettä käytetään vielä hetki, vaikka se sen jälkeen hävittäisiin väärin?

Paras ratkaisu on hankkia vain tarpeeseen, kuluttaa itse tavarat loppuun ja sitten hävittää tavarat oikein. Meillä on vanhan ruoan suhteen miehen kanssa periaate: "mitä emäntäkoulun käynyt Maire-mummu tekisi?" Jos Maire-mummu söisi, mekin syödään, jos mummu olisi heittänyt pois, mekin heitetään. Omaa tunkiota/kompostia ei valitettavasti ole, mutta bioroskis ajaa asian. Mummu-periaatetta voisi laajentaa myös tavaroihin. Mitä mummu tekisi? Ostaisi uudet ihanat lakanat, kun ne on niin ihkuta ja alessakin? Vai käyttäisi vanhat loppuun ja ostaisi sitten uudet?

Kuten sanottu, ostan paljon turhaa, vaikka kuluttamiseni on pitkälti ikkunaostostyyppistä. Haluan ja himoitsen tavaroita niin paljon ja pitkällä kaavalla, että saan niistä ostamisen ilon ilman varsinaista rahanvaihtoa. Näennäisen tuhlaajaheitukan pinnan alla on nimittäin nuukailija. (Astioita ei lasketa. Niitä voi aina ostaa lisää.)

Opiskeluaikana asuntomme oli varsinainen huonekalujen hautausmaa, jonne suvun vanhat tuolit, sohvat ja sängyt tulivat kuolemaan. Alla kuvassa on siskon miehen vanha sohva. Voi juku tuo sohva oli ihan mieletön. Siinä oli kätevien käsinojapöytien lisäksi jousitetut tyynyt ja vielä kaksikymmenen vuoden istumisen jälkeen siinä istui mielellään. Loikoiluun se ei sopinut, koska siinä tuli selvä kipeäksi, mutta kuka limukkaa juodessa haluaisikaan maata? Takana anopin Marimekot 60-luvulta.


Uni tuli molemmille vuonna 2007, muutama kuukausi ennen haikeita jäähyväisiä.

Tämän laatusohvan vieressä oli oli miehen kaverin työkaverilta ostettu (vaaleanvihreä?) vuodesohva, joka ostettiin miehen tädin vanhan beessin plyysivuodesohvan tilalle. Näiden vieressä sohvapöytänä joku ihmeellinen 70-luvun sohvapöytä.

Keittiössä oli appiukon vanha pöytä 80-luvun metallijalkoineen ja sen ympärillä Sotkan löydöistä hankitut tuolit, jotka mm. kerran pettivät anopin alta, minkä jälkeen anoppi löytyi lattialta. Ikkunassa niin ikään kaverilta saadut vihreät verhot. Makkarissa oli matala futon-henkinen sänkyviritelmä niin ikään 60-luvulta, joka kuulemma aikanaan oli designia. Oli alun perin ollut likaisen keltainen, meille se sentään maalattiin valkoiseksi. Työpöytänä vanha maalattu toimistopöytä, työtuolina vanha toimistotuoli. Tietokonepöytänä oli minun vanha peilipöytä, jossa peili nousi keskeltä ylös. (Kenellä oli samanlainen? Kaikilla?) Kirjahyllynä luonnollisesti 90-luvun mauton monitoimikirjahylly metalliputkineen ja lasivitriineineen. Ainoastaan Kaisu-isotädin vanhat prameat kaapit toivat luksusta opiskelijatalouteen.

Oi aikoja, onkohan nykyajan opiskelijoilla enää näitä keräilykoteja vai ostetaanko kaikki suoraan Ikeasta?

Turkulaisen pitkän tarinankerron tapaan pääsen nyt asian ytimeen. (Jee! Vihdoinkin se hullu turkulainen pääsee itse asiaan!) Kun meidän opiskeluajat vihdoinkin päättyivät ja huonekalujen hautausmaan oli aika jäädä taakse, meillä oli aika paljon ostettavaa ja ohjenuoraksi muodostuikin, että uusimme tavaramme pikku hiljaa ja prioriteettilistalla on asiat, jotka näkyvät ulospäin. Prioriteettilistalla ykkkösellä olikin uusi sohva ja verhot, matalalla näkymättömät kuten meidän sänky ja liinavaatteet. Meidän kodissa ei ole enää oikeastaan mitään jäljellä huonekalujen hautausmaasta.

Paitsi liinavaatekaappi.



Viisihenkisen talouden liinavaatekaappi on tässä. Vain muutama lakana ja pyyhe puuttuu. Olisihan se ihanaa, että kaikki olisi uutta ja hienoa ja yhteen sointuvaa. Pyyhkeet olisi keräilyerän sijaan kauniisti tasaraitaista Marimekkoa, keittiöpyyhkeet verhoihin mätsäävää kuosia ja pussilakanat toinen toistaan kauniimpia kuoseja ja lakanat satiinia eri väreissä. Olisihan se ihanaa, mutta tästä liinavaatekaapista olisi mummukin ylpeä. Mankelia mummu kaapille näyttäisi, mutta sitten lakanat ei olisi ihanan karkeita ja ryppyisiä.

Hyvää siivouspäivää kaikille! Toivottavasti ensi vuonna ei siivouspäivälle ole tarvetta.

8.5.2012

Vappubrunssit Naantalissa

Myönnetään. Kausijuhlat eivät ole suosikkejani. Lapsuudenkoti ei tarjoillut jatkettavia perinteitä, joten into juhlia perinteittömiä juhlia on ollut pieni olematon. Kausijuhlat ovat tulleet ja menneet omalla painollaan ja minä olen yrittänyt ignoorata ne parhaani mukaan.

Viimeiset vuodet ovat tuoneet mukanaan valon: minä saan juhlia kausijuhlia juuri niin kuin haluan! Kuuseen kaikki perinteettömät joulut ja muut juhlat, joissa kohokohta on kaupan perunasalaatti ja nakit. Meillä juhlitaan kuten parhaaksi katsotaan! Mätiä! Blinejä! Pihviä! Parhaat päällä!

Kuten viimeksi sanoin, pääsiäisestä tuli tänä vuonna lempparini. Mikä pyhä! Niin muuntautumiskykyinen: yhtenä pääsiäisenä voi kestitä vieraita vaikka joka päivä ja parhaimpana kaksi, toisena kölliä kotona viltin alla mämmi kainalossa.

Mutta vappu. Se on kiva myös! Esikoinen, seitsemän vuotta, kysyi tänä vuonna ennen vappua, mitä aikuiset tekevät vappuiltana, kun lapset ovat nukkumassa. "Katsotaan keikkavideoita", vastasin. "Ok, musiikkia sieltä alhaalta aina kuuluukin", sanoi tarkkaavainen tyttäreni.

Tämä on siis oodi vapulle ja balladi tippaleiville


Aikuisille valkoiset liinat ja vihreät lautasliinakoristeet.
 


Lapsille ulkoruokinta. (Huom! Muurlan Mummolassa-lasit! Ihanat edelleen!)

 Vappu on yhtä kuin keikkavideo, ja se on ihan mahtista se. Olemme jo monta vuotta viettäneet vapun veljeni perheen luona. Perinteiseen settiin kuuluu grillailua vapunaattona. Serkukset melskaa pihalla ja aikuiset grillaa. Tänä vuonna lapset saivat pihalla melskaamisesta yskän ja saikkua loppuviikoksi; aikuiset grillattua kanaa tomaattipastan kaverina. Alkupaloiksi kaikille helppoja bruschettoja ja jälkkäriksi tietenkin munkkeja ja Sans Rival -kakkua, jota syödessä lähetin edelleen sympatiaa Stella-leipomoille ja tein kunniaa Ellen Svinhufvud -kakulle.

(Ajellessa Naantaliin arvuuttelimme miehen kanssa, mitä "sans rival" tarkoittaa. Ilman sen kummempaa kielitaitoa päättelimme sen olevan kirjaimellisesti "ilman vihollista", mutta kakun nimenä "vailla vertaa" kuulosti oikeammalta. Guuglettelu paljasti, että arvailumme meni varsin oikeaan. Aika hurjan nimen kakulleen valitsivat.)

Ja sitten pyhän paras hetki. Serkukset kikattelemaaan pehkuihin ja aikuisille keikkavideo. Tää on niin maailman paras vappukonsepti. Perinteikäs, toimiva. Parempaa kuin perunasalaatti. Tällä kertaa katsottiin Michael Jacksonin viimeisen - toteutumattoman - kiertueen treenitunnelmia.

Seuraavana aamuna lakit päähän ja nokka kohti brunssia. Aiemmin olemme suosineet Naantalin venesatamassa olevaa  Naantalin Kaivohuonetta, mutta vaihtelun vuoksi viime vuonna testattiin Ravintola Uusi Kilta ja tänä vuonna suunnattiin kohti Kultaranta Resortia.


Nuori isänmaan toivotar.

Uusi Kilta on oikeastaan mun lemppari tunnelmaltaan. Kiva miljöö, ruoka oli hyvää, kivasti erilaista ja tosi nappia omaan makuun, mutta paikka ei ole paras isolle lapsilaumalle. Lapsiin kyllä suhtauduttiin erittäin hyvin, mutta pöydässä istuminen tulee kilteimmillekin tytöille jossain vaiheessa ylivoimaiseksi ja sitten menee lakki vinoon. Lisäksi viime vuonna Uudessa Killassa oli harmillisesti tarjolla sulanutta uunijäätelöä ja kylmiä suklaamuffinsseja, joiden sisällä ilmeisesti piti olla sulaa suklaata. Ongelmat jälkiruokapöydässä ovat aina anteeksiantamattomia. No, myönnetään, että tarjoilija kävi kaksi kertaa sanomassa, minne jälkiruoka on katettu, mutta pokkaa hänellä ei ollut kuitenkaan kertoa, että menkää nyt heti. Juoskaa, jos ette halua pettyä. Harmi, kuuleman mukaan Uusi Kilta on nimittäin mahtava paikka. Ehkä se testataan uudestaan jo tänä kesänä rankan Muumimaailma-kierroksen jälkeen. (Oikeasti kaikki serkukset ovat jo Wäski-iässä. Luojan kiitos.)


Tupsu peittää kaljun.

Tänä vuonna siis kohteena oli Kultaranta Resort. Muu seurue piti paikasta ja ruoasta. Oman aviomiehen kehuihin oli piilotettu vaivihkainen tyytyväisyys paikan edullisiin hintoihin. (Mitäs otti vaimon, jolla on kallis maku.) Itselle jäi pieni harmitus, sillä rakastan salaatteja. Rrrrrrakastan salaatteja. Voisin mennä salaatin kanssa naimisiin, jos en olisi jo naimisissa konsultin kanssa. Onhan se aika tylyä, jos vappupöydässä on salaattina jäävuorisalaattia - raakana. Sitten kurkkua ja tomaattia lisukkeena - nekin raakana. Grillisipsejä!?!? Paprikat oli sentään marinoitu. Kala oli hyvää, sitä en voi moittia. Ja ruoka muutenkin.

Kaivohuoneella soittaa pianisti mukavan elegantisti ja huomaamattomasti, tänä vuonna Resortissa soitti kokonainen bändi isolla volyymillä. Se oli aika tylsää, sillä sivistynyt keskustelu pöytäseurueen kanssa ei onnistunut. Perinteihimme nimittäin kuuluu suunnitella, miten serkusten täysi-ikäistettyä pakotamme heidät aina vappubrunssille. Suunnitelmat jäi nyt mökän vuoksi hiomatta. Pahus.

Pahin ehkä kuitenkin kaikesta oli jälkiruokapöytä. Etukäteen olin jo pahoillani jälkiruokapöydän pienuudesta. Menussa luvattiin munkkia ja tippaleipää.  Missä ovat suklaakakut, -konvehdit ja muut herkut? En ole kuitenkaan koskaan maistanut tippaleipää, joten odotin jälkiruokapöytää ja tippaleipää mielenkiinnolla. Odotin, turhaan. Ei tullut tippaleipää. Tuli kulhollinen munkkeja, siinä kaikki. Ja kuten sanoin, ongelmat jälkiruokapöydässä ovat anteeksiantamattomia. Eihän se ollut edes jälkiruokapöytä, sen arvonimen saavuttaakseen vaaditaan monikkoja jälkiruokavaihtoehtoihin! (Munkit olivat kyllä tuoreita ja pehmeitä. Vieruskaverit kertoivat ja söivät useamman, itse en niitä kapinassani syönyt.)

 

Korkeimmat vappulounaspisteet annan siis perinteikkäälle Naantalin Kaivohuoneelle. Siellä on maistuvaa ruokaa moneen makuun, jälkiruokapöytä (eli kakkuja monikossa), sopuisa pianisti ja tilaa lapsille astella sivistyneesti ruoan jälkeen. Ainoa miinus siitä, että ruokalista toistaa itseään vuodesta toiseen. Ruoka on herkullista ja monipuolista, mutta muutama hauska yllätys olisi poikaa.

Ensi vuonna tullaan häntä koipien välissä takaisin. Peace.

4.5.2012

Suuria kysymyksiä - tarra vai ei?



Nyt ollaan perjantain kunniaksi isojen asioiden parissa. Kuuluuko laseihin jättää iittala-tarrat vai ei? Pätee kaikkiin valmistajiin, mutta punaisten tarrojen mafia on suuri Suomessa. Jos tarrat kuuluu jättää laseihin, niin haluaisin kuulla, miksi, oi miksi?

Minä nimittäin revin häiritsevät tarrat irti heti kaupasta tultuani.

Ikuisuuskysymyksiä pohtiessa voi ihailla kälyn uusia herkkulaseja, Muurlan Mummolassa-laseja nimittäin. Ihanat!