Turkulainen kertomus liinavaatekaapista ja huonekalujen hautausmaasta

Ääni meni, onneksi sormet sentään toimivat.

Tänään on siivouspäivä. Ympäri kaupunkia nousee kirppareita ja tavarat vaihtavat omistajaa. Toiselle tarpeeton voi olla toiselle tarpeellinen. Ihanan raikas tapahtuma, juuri tällaista yhteisöllisyyttä nykyaika tarvitseekin.

Kierrättämisen toinen puoli avautuu aamun Hesarissa Antti Mannisen kirjoittamassa kolumnissa "Kaikki me olemme roinan kerääjiä". Manninen kirjoittaa: "Kierrättäminen on kaunis periaate. Se kelpaa myös kiertoilmaukseksi, kun valveutunut kansalainen yrittää päästä siististi eroon tarpeettomaksi käyneestä roinasta. Rojun kerääntyminen nurkkiin on meidän jokaisen ikioma syy. Miksi olemme ostaneet niin paljon tavaraa?"

En leiki tekopyhää. Minä pidän kauniista esineistä. Minä pidän niiden ostamisesta. Minulla on ihan liikaa astioita, ihan vain siksi, että ne ovat niin ihania. Minulla on myös paljon turhaa, eikä niistä kaikki täytä ihanan määritelmää.

Meille tuli viime kesänä kolmas vauva. Olisin halunnut uudet vaunut. Toiselle ostetut Bugaboot ovat kyllä edelleen mielestäni ihanat, mutta saaneet matkan varrella kolhuja. Suurin niistä oli aisan pehmusteet, jotka olin kolauttanut paksin takaluukkuun parikin kertaa ja ne olivat siitä revenneet isosti. Ne sai korjattua rumasti jollain mailateipillä, mutta kyllä minä niin mielelläni olisin ottanut Bugaboon Oceanit. Ihanat! I-ha-nat! Kas tässä.


Kuva: Babyology

Ne jäi kuitenkin haaveeksi ja hyvinhän ne vanhatkin bugikset vauvan kuljettavat. Paikoin olen jopa ylpeä itsestäni, etten antanut periksi uuden kaipuulle, vaikka kieltämättä kaupungilla vastaantulevat uudenkarheat bugikset saa aina pään kääntymään. (Mun pöllön pää keinuu aina vanhojen talojen ja hienojen rattaiden perään.)

Mannisen tekstiä sivuten olen usein miettinyt, mikä on optimoitu ratkaisu tavaroiden kierrättämiselle Onko se paras myydä eteenpäin kirpparilla vai huolehtia itse esineen oikeaoppisesta hävittämisestä? Onko parempi, että esinettä käytetään vielä hetki, vaikka se sen jälkeen hävittäisiin väärin?

Paras ratkaisu on hankkia vain tarpeeseen, kuluttaa itse tavarat loppuun ja sitten hävittää tavarat oikein. Meillä on vanhan ruoan suhteen miehen kanssa periaate: "mitä emäntäkoulun käynyt Maire-mummu tekisi?" Jos Maire-mummu söisi, mekin syödään, jos mummu olisi heittänyt pois, mekin heitetään. Omaa tunkiota/kompostia ei valitettavasti ole, mutta bioroskis ajaa asian. Mummu-periaatetta voisi laajentaa myös tavaroihin. Mitä mummu tekisi? Ostaisi uudet ihanat lakanat, kun ne on niin ihkuta ja alessakin? Vai käyttäisi vanhat loppuun ja ostaisi sitten uudet?

Kuten sanottu, ostan paljon turhaa, vaikka kuluttamiseni on pitkälti ikkunaostostyyppistä. Haluan ja himoitsen tavaroita niin paljon ja pitkällä kaavalla, että saan niistä ostamisen ilon ilman varsinaista rahanvaihtoa. Näennäisen tuhlaajaheitukan pinnan alla on nimittäin nuukailija. (Astioita ei lasketa. Niitä voi aina ostaa lisää.)

Opiskeluaikana asuntomme oli varsinainen huonekalujen hautausmaa, jonne suvun vanhat tuolit, sohvat ja sängyt tulivat kuolemaan. Alla kuvassa on siskon miehen vanha sohva. Voi juku tuo sohva oli ihan mieletön. Siinä oli kätevien käsinojapöytien lisäksi jousitetut tyynyt ja vielä kaksikymmenen vuoden istumisen jälkeen siinä istui mielellään. Loikoiluun se ei sopinut, koska siinä tuli selvä kipeäksi, mutta kuka limukkaa juodessa haluaisikaan maata? Takana anopin Marimekot 60-luvulta.


Uni tuli molemmille vuonna 2007, muutama kuukausi ennen haikeita jäähyväisiä.

Tämän laatusohvan vieressä oli oli miehen kaverin työkaverilta ostettu (vaaleanvihreä?) vuodesohva, joka ostettiin miehen tädin vanhan beessin plyysivuodesohvan tilalle. Näiden vieressä sohvapöytänä joku ihmeellinen 70-luvun sohvapöytä.

Keittiössä oli appiukon vanha pöytä 80-luvun metallijalkoineen ja sen ympärillä Sotkan löydöistä hankitut tuolit, jotka mm. kerran pettivät anopin alta, minkä jälkeen anoppi löytyi lattialta. Ikkunassa niin ikään kaverilta saadut vihreät verhot. Makkarissa oli matala futon-henkinen sänkyviritelmä niin ikään 60-luvulta, joka kuulemma aikanaan oli designia. Oli alun perin ollut likaisen keltainen, meille se sentään maalattiin valkoiseksi. Työpöytänä vanha maalattu toimistopöytä, työtuolina vanha toimistotuoli. Tietokonepöytänä oli minun vanha peilipöytä, jossa peili nousi keskeltä ylös. (Kenellä oli samanlainen? Kaikilla?) Kirjahyllynä luonnollisesti 90-luvun mauton monitoimikirjahylly metalliputkineen ja lasivitriineineen. Ainoastaan Kaisu-isotädin vanhat prameat kaapit toivat luksusta opiskelijatalouteen.

Oi aikoja, onkohan nykyajan opiskelijoilla enää näitä keräilykoteja vai ostetaanko kaikki suoraan Ikeasta?

Turkulaisen pitkän tarinankerron tapaan pääsen nyt asian ytimeen. (Jee! Vihdoinkin se hullu turkulainen pääsee itse asiaan!) Kun meidän opiskeluajat vihdoinkin päättyivät ja huonekalujen hautausmaan oli aika jäädä taakse, meillä oli aika paljon ostettavaa ja ohjenuoraksi muodostuikin, että uusimme tavaramme pikku hiljaa ja prioriteettilistalla on asiat, jotka näkyvät ulospäin. Prioriteettilistalla ykkkösellä olikin uusi sohva ja verhot, matalalla näkymättömät kuten meidän sänky ja liinavaatteet. Meidän kodissa ei ole enää oikeastaan mitään jäljellä huonekalujen hautausmaasta.

Paitsi liinavaatekaappi.



Viisihenkisen talouden liinavaatekaappi on tässä. Vain muutama lakana ja pyyhe puuttuu. Olisihan se ihanaa, että kaikki olisi uutta ja hienoa ja yhteen sointuvaa. Pyyhkeet olisi keräilyerän sijaan kauniisti tasaraitaista Marimekkoa, keittiöpyyhkeet verhoihin mätsäävää kuosia ja pussilakanat toinen toistaan kauniimpia kuoseja ja lakanat satiinia eri väreissä. Olisihan se ihanaa, mutta tästä liinavaatekaapista olisi mummukin ylpeä. Mankelia mummu kaapille näyttäisi, mutta sitten lakanat ei olisi ihanan karkeita ja ryppyisiä.

Hyvää siivouspäivää kaikille! Toivottavasti ensi vuonna ei siivouspäivälle ole tarvetta.