29.11.2016

Yksi vuohi, ei kiitos



Minulla on hieman paha mieli. Lahjakulttuuri on pilattu. Konmarinoidaan, ajatellaan eettisesti ja "sovitaan, ettei osteta aikuisten kesken lahjoja". En osallistu. En lähde siihen muotivillitykseen mukaan, sillä en suostu siihen, että lahjojen antamisen ja vastaanottamisen ilo viedään minulta!

Tunnustan kuitenkin, että se on jo oikeastaan viety, vaikka taistelen vastaan. Ennen pidin itseäni suht hyvänä lahjojen hankkijana, ainakin yritin miettiä lahjoja, joista vastaanottaja pitäisi. Nyt tilalla on valtava epäonnistumisen pelko, kun lahjoihin kohdistuu niin korkeat kriteerit. Pitää olla kestävää tai kuluvaa. Ei saisi olla lahjaa ollenkaan ja mehän sovittiin. Monet lahjat jäävät antamatta, sillä antamisen tilalle on tullut epävarmuus. Epäonnistumisen mahdollisuus on nykyään niin suuri. Samaan aikaan suorastaan vituttaa.

Annan lahjoja, koska se on minusta kivaa ja toivon vastaanottajan siitä ilahtuvan.

En osta pakolla lahjoja. Itse asiassa noudatamme sellaista lahjapolitiikkaa, että ostamme lahjan, jos keksimme tai löydämme vastaanottajalle kivan jutun. Jos ei löydy, ei löydy. Kummilapset ja suvun vesat eivät saa kaikki kahdenkympin lahjaa. Välillä lahja voi olla kalliimpi,  välillä riittää kortti, johon olen kirjoittanut sadun. Väkisin lahjaa ei voi ostaa, silloin tehdään juuri niitä hätiköityjä virheostoksia.

Lahjojen antaminen ei ole vaihtokauppaa. Lahjasta ei jää kiitollisuudenvelkaa.



Sitten tulee se hetki, kun jouluaattona saa kirjekuoren. (Stokkan lahjakortti! Leffaliput!) Ja siellä on vuohi. Tai kaivo. Tai ihan mikä vaan lappu, jossa kerrotaan, että minulle suunnatut joululahjavarat on hassattu hyväntekeväisyyteen.

Ei tule hyvä mieli, ei. Ei tartte harrastaa hyväntekeväisyyttä minun kustannuksellani. Minulle ei tule hyvä mieli, jos joulukortteihin varatut rahat on siirretty muualle. (Minä haluan mieluummin saada teiltä kortin, koska te olette minulle tärkeitä. Saadessani joulukortin ajattelen sen lähettäjää ja tiedän lähettäjän ajatelleen aiemmin minua.) Kaikkein vähiten iloitsen vuohesta jouluaattona, pitäkää vuohenne.

Perkele.

Se tunne, kun on aikuinen ja järjestää joulun. (Joulun taika ei olekaan automaatio, joku tekee sen.) On hankkinut ruokaa, leiponut ja kokannut. Siivonnut ja tehnyt jouluostoksia. Vihdoinkin on syöty ja lahjat on jaettu. Pahimmillaan lahjojen joukossa on ollut minulle yksi tai kaksi lahjaa. Yksi mieheltä ja toinen, jonka olen ostanut itselleni, koska en enää halua viettää yhtäkään yhden lahjan joulua.

Hyväntekeväisyys on hieno juttu. Meidänkin taloudesta siirtyy kuukausittain varoja pariin eri kohteeseen. Lisäksi osallistun erilaisiin kampanjoihin vuoden aikana. Ei siis tarvitse olla huolissaan, teen kyllä oman osani. Tee sinäkin, mutta älä vedä siihen syytöntä lahjansaajaa mukaan.

Kuvat Unsplash.com

18.11.2016

Raakaa raakatekstiä putkiremontista



Tämä on raakaa raakatekstiä ihmiseltä, joka palasi takaisin kotiin putkiremontin jälkeen. Evakossa asuminen oli ristiriitaista. Kotona käyminen tuntui etäiseltä unelta, kotikunta utuisasti tutulta. Väliaikaista kotia aloimme kutsua kodiksi, vaikka sieltä olikin kiire pois.

Putkiremonttikokemuksen läpikäyminen on ollut hurja juttu.  Yli kolme kuukautta pois kotoa, se on pitkä aika. Luulin sille olevan joku syy, että esimerkiksi sukitettujen putkien kuivuminen vie kaksi kuukautta. Ei tainnutkaan olla, Helsingin sanomat nimittäin uutisoi juuri kahden viikon putkiremonteista.

Allekirjoitan koko artikkelin. Työ on edennyt erittäin hitaasti ja työmaa on pääasiassa seissyt tyhjänä. Ristiriitaisia tunteita on herättänyt se, että olen asunnon omistajana kokenut siitä kumpuavia tunteita ja palvelumuotoilijana turhautumista prosessin puutteista.

Mutta miltä tuntui palata kotiin? Ristiriitaiselta. Huomasin muuttoaamuna hengittäväni vapaammin kuin pitkään aikaan. Hartiat olivat laskeutuneet kaksi senttiä. Riemu ja ilo paluusta tippuivat nopeasti, kun alkoi ottamaan kotia haltuun uudestaan. Valtavan työmäärän lisäksi tuntui kuin omaan koti olisi tunkeuduttu. Raiskattu on liian voimakas sana, mutta sekin kävi mielessä. Yksi väliovi on vaikea saada kiinni, sitä pitää painaa koko kehollaan. Työmiehet olivat potkineet ovea kiinni, liitutauluovessa oli kengänpohjien kuvia. Jos kävin työmaalla päivälla, työmiehiä oli tupakalla suoraan kotiovemme edessä ovi auki. Viimeisen viikon kiireessä on tehty omituisia ratkaisuja. Suihkutilaan on asennettu kaksi kattovalaisinta(!?), ovien listat hutkittu paikalleen. Pieniä asioita, joilla on iso merkitys. Ei kodissa potkita ovia, sauhuteta tupakkaa sisälle, unohdeta yksityiskohtia. Ei ainakaan meillä.

Suuriin linjoihin olen erittäin tyytyväinen. Työnjälki on pääosin erittäin hyvää, mutta loppuajan hutkaisut pilaavat nekin. Putkiremonttiasunto ei ole vain kohde, työmaa, se on koti, johon palaa perhe ennemmin tai myöhemmin. Joka ikinen vaihe tulisi hoitaa niin, että tämä on koti, täällä asutaan, näitä ratkaisuja tulee joku ihminen katsomaan joka ikinen päivä.

Putkiremontissa asukkaat ovat haitta ajatuksineen ja "vaatimuksineen". Hesarin artikkeli kahden viikon putkiremontista on tärkeä, sillä se nostaa esiin sen ongelman, joka minullekin on noussut vahvimpana esiin: suunnittelun puute. Jos remontti hoidetaan kahdessa viikossa se vaatii suunnittelua, loppuun mietittyä ja hiottua suunnittelua. Tämä suunnittelu hyödyttää myös asukasta, sillä suurin kompastuskivi on valtava epätietoisuus, joka ympäröi koko putkiremonttia. Kun epätietoisuudessa olevat asukkaat alkavatkin ajamaan oman kotinsa etua, heistä tulee se haitta, narisija, asukas, kaikenlaisine pyyntöineen.

Totta hitossa alkaa hiki nousemaan, kun huomaakin, että koko remontti on improvisaatiota, jossa pitäisi olla itse ajan tasalla tai mieluummin jopa askelta edellä. Vaatimassa, hiostamassa. Samaan aikaan, kun itse asuu väliaikaisesti, pyörittää arkea karsitussa ympäristössä.

Lopputarkastus meni rimaa hipoen läpi viime viikolla. Kuluneen viikon aikana olen miltei kiljuen käynyt kylmissä suihkuissa, kironnut ja turhautunut vielä lisää. Kun lopputarkastus on läpi, tippuu työmaalla hanskat maahan ja jatko on vain itsestä kiinni. Siitä kuka huutaa ja vaatii kovimmalla äänellä. Siitäkin huolimatta, että kiuas seisoo edelleen pihavarastossa, keittiössä ei ole valoja ja sähkötyöt ilmiselvästi kesken.

Kummallista peliä tämä remontti- ja rakennusala.

Päivä ja askel kerrallaan koti alkaa taas tuntua omalta. Iso harppaus otettiin eilen, kun pääsin kuumaan suihkuun.


4.11.2016

Heiaheia, eli putkiremontin loppukiri


Tänään on putkiremontin lopputarkastus. Kolme kuukautta sitten oli koti pussitettu ja pakattu. Tämä väli on tuntunut ikuisuuden pituiselta. Vielä on loppukirin vuoro. Teemme itse pientä ja isompaa jatkoremppaa ja sitten pääsemme kotiin. Taustalla jyskyttävä koti-ikävä on vain voimistunut kuluvana viikkona.



Vaikka eilisen hämyssä otettu kuva ei sitä kerro, työmaalla on otettu hurja loppukiri ja pääpiirteittäin siellä onkin jo valmista. Viikon päästä saatamme olla jo kotona! Kotona! Kotiin! Koti! Ihan hyvinhän tää meni.







31.10.2016

Kolkeentkuus, eli kolme elämän tusinaa


Täytin 36. Se on siirtymäikä, lähempänä neljääkymmentä, yhä kauempana nuoruudesta. Toisille juniori, toisille jo seniori. Lapsena tämän ikäiset olivat jo vahvasti ja painokkaasti aikuisia, itsestä tuntuu, että olen vielä ihan raakile ja alussa. (Toisaalta samaa sanoi mieheni ihana mummu, joka aina sanoi edelleen ihmettelevän ikäänsä ja sitä, miten häntä puhutellaan, kun ihan sama tyttönen hän vielä on kahdeksankymppisenäkin.)

Olen itse vielä niin junnu, että koin kirjaston vessassa otetun selfien olevan vielä ihan ok.

36. Se on 3x12. Kolme tusinaa. Elämäni kolmas suurempi ajanjakso on taitteessa ja on seuraavan 3x12-setin vuoro.

0-12 // lapsuus
12-24 // nuoruus
24-36 // nuori perhe
36-48 // perhe ja ura
48-60 // aktiivinen aikuisuus
60-72 // hummailu ja lapsenlapset
72-84 // jatkoaika, räkä poskelle ja nuppi kaakkoon

Tämä tuntuu selvältä rajapyykiltä, erottajalta. Olen hoitanut menneet munakennot kunnialla (tai kunniatta) purkkiin ja on aika hypätä taas uuteen ja tuntemattomaan. Jatkuva muutos pitää sielun ja ajatukset valppaina, siksi kai meistä kukaan ei koskaan ehdi aikuistua ennen kuolemaansa.

Tällä kertaa kriiseilin ensimmäisen kerran lähestyvää lukua. Silmäpusseihin on vaikea tottua ja nähdä ne vain osana elämän kudelmaa, merkkinä eletystä. Ikä alkaa näkyä, vaikka sydämessä ei siltä tunnu. Toisaalta olen ihan viime vuosina löytänyt sellaista varmuutta ja tasapainoa, jonka toivoisin kaikkien löytävän jo parikymppisenä. Ihmiselämässä epäreiluinta on minusta se, että voi oppia vain omista virheistään. Olisi niin paljon helpompi, jos voisi jatkaa siitä, mitä muut ovat elämässään oivaltaneet.

Emme ole enää nuori perhe. Esikoinen täyttää jo 12 - hän päättää oman ekan tusinansa - ja nuorinkin on jo viisi. Tulevasta voin vain esittää arvailua, mutta luulen nyt alkavan ajanjakso perheelle ja työlle, tasapainolle. Jään mielenkiinnolla odottamaan!


Sen jo kuitenkin tiedän, että kun käyntiin lähtee kuudes tusina, olen tämän kuvan mummo. Tanssin lastenlasten kanssa keittiössä, käyn heidän kanssaan ottamassa salaa korvareiät ja sujautan kaksikymppisen heidän taskuun sen jälkeen, kun olemme käyneet taidenäyttelyssä. Kuljen kaikkialla pitäen miestäni kädestä (tai takapuolesta) ja matkustamme kaikissa niissä paikoissa, jossa olemme aina halunneet käydä. (Siis niissä, joissa mieheni on halunnut käydä. Tuliaistyypille matkan määränpää on yks ja hailee.)

Vain tällä hetkellä ja omalla asennoitumisella on väliä. Poimin sieluuni yllä olevan tyttösen asennetta jo npienen jyvän ja pyrin kasvattamaan sitä joka päivä.

Paljon onnea mä ja lykkyä matkaan!

24.10.2016

Yhden pikkuvessan pitkä historia


Koti-ikävä. Voi miten iso ikävä minulla onkaan kotiin. Päiväunille koiranputkien juurelle. Leipomaan keittiöön. Sytyttämään kynttilöitä avotakkaan.

- -

Aamu alkoi taas taskulampun loisteessa ja kävimme läpi putkimiehen kanssa putkivetoja. Saunaosastolla laatoitetaan enää lattioita ja sitten kaikki laatat ovat valmiina. Valmiilta ei kotona kuitenkaan vielä näytä, päinvastoin. Katon kotelosta roikkuu koko kylän sähköt, katot ovat laittamatta, kalusteet kiinnittämättä. Koko työmaalla aistii lopun ajan kiireen.

Tunne on itse asiassa sama kuin miltei tasan vuosi sitten ennen uuden keittiön avajaisia. Iso olohuone on remontin välissä kuin myrskyn jäljiltä. Kokemuksesta tiedän, että marraskuun lopussa pääsen taas emännöimään juhlia ihanassa kodissamme, mutta tie sinne tuntuu ikuisuuden mittaiselta.

- -

Lempihuoneeni on tällä hetkellä pikkuvessa, joka on ollut varsinainen murheenkryyni. Vessaa on kieputeltu edestakaisin niin paljon, että pelkäsin sen kipuisuuden loistavan lopputuloksesta. Tällä kertaa olin väärässä. Onneksi.



Ensimmäinen laattavalinta oli musta, pitkulainen lasimosaiikkilaatta koppivessan takaseinälle ja vaaleaa sivuseiniin. Tiedän mustavalkoisen olevan luottovalinta nykyään, mutta meidän kotiin se tuntui liian kovalta. En myöskään halunnut korostaa vaaleaa pyttyä mustaa vasten. Uusiksi siis!

Ihastuin kovasti toisiksi ylimpään laattaan, joka soi kauniisti yhteen asunnossa olevien tapettien kanssa, se tuntui olevan niiden kanssa samaa perhettä tunnelmaltaan. Laatan pariksi valikoitui valkoinen 10x10-laatta, joka ei ollut rustiikkinen, mutta jossa oli pieni häivähdys eloa. Vihertävän harmaa laatta on iso 20x60-laatta ja vaikka tiesin näiden kahden laatan soivan yhteen, olin epävarma. Yhdistän iso ja pientä, rikon yhtä tärkeimmistä yhdistelysäännöistä, jonka mukaan kuosien yhdistely tehdään aina viereisen kaverin kanssa. Isoa ja keskikokoista tai pientä ja keskikokoista, harvemmin isoa ja pientä.


Huolta ei poistanut se, että ensimmäinen hahmotelma huoneesta ei ollut mittakaavass. Tiesin laatan toimivan, mutta en saanut varmuutta siitä. Laatat oli laitettava lomittain, koska tila oli niin pieni. Kaksi isoa laattaa rinnan olisi ollut koominen efekti takaseinällä.

Pyörittelin ja funtsin. Funtsin ja pyörittelin. Sitten ymmärsin, että laattojen on vuoroteltava kolmen rytmissä kahden sijaan. Tuo maaginen kolmonen! Kliks. Kymppilaatta järjestelmällisenä ristikkona hankasi kuitenkin vielä vastaan. Tuntui huonolta yhdistää isoon laattaan, pieni järjestelmällinen laatta. Olin rajannut metroladonnan asunnostamme pois alkuvaiheessa, mutta nyt oli sattuman vuoro astua peliin.

Kyllästyin ja ajauduin Pinterestiin. Minun ei pitänyt olla siellä enää, uusia ideoita ei todellakaan tarvittu enää! Nyt oli aika saada valinnat ja päätökset purkkiin, ei avata purkkia uudelleen. Siellä olin kuitenkin. Pinterestissä, nollaamassa aivoja.


Kliks. Oli kuva pienestä, vaaleasta metroladonnasta. Nappsin kuvan photariin ja sitten laatoitus alkoi laulamaan. Kauniisti, hallitusti, siinä se murheenkryynivessa viimeinkin oli, valmiina päästettäväksi. irti. Jopa insinöörimieheni, joka muun muassa oli hylännyt kultakalavessan (alla), reagoi välittömästi kuvaan metroladonnasta: "tosi hyvä, tällä mennään".



Kultaisia kaloja vessassa, miten kukaan voisi vastustaa sitä?!


Uusia kiemuroita toi kuitenkin tullessaan vielä lattia. Olimme nuukia ja olimme valinneet useimpiin tiloihin tummanharmaan urakkalaatan. Laatan uudellen näkeminen sai kuitenkin selkäkarvat pystyyn ja vatsan muljahtamaan. Se oli kauhea. Se ei ollut tummanharmaa, se oli harmaa. Ei siis todellakaan mikään kontrastielementti, vaan kauhea, lemuinen tuhnu. Voisiko lattiaan laittaa kodinhoitohuoneessakin olevan kuuskulmalaatan. Olisiko erikoisia ladontoja liikaa vai pitäisi juuri siksi lattiassakin olla jotain muuta kuin perusristikkoa? Riskillä mentiin, hunajakennoa laitettiin myös pikkuvessaan.

Apua, mitä tästä tulee!

Yhtenä  iltana puhelimeeni lähetettiin kuva valmiista laatoituksesta. Tuo nopea räpsy toi välittömän helpotuksen. Tuohan on IHANA! Ihanaihanaihana! Suosikki! Muilla huoneilla ei ole enää väliä, kun minulla on ainakin tämä huone. Kyllä kelpaa.


Millaisia teidän muiden suunnitteluprosessit ovat? Onko ne yhtä kivuliaita ja pitkiä? Vai osaatteko tehdä valinnat nopeasti ja pysyä niissä?

21.10.2016

Sielunsisko

Suvun vanhojen kuvien joukossa on kuva, joka on aina tuntunut erityisen rakkaalta.  Kuvassa on nuori nainen miehensä(?) kanssa. Nainen ei ole isovanhempani suoraan, mutta joku sukulainen. En tiedä edes hänen nimeään.

Kuva on ollut minulle aina voimakuva, jo lapsesta lähtien. Muistan kuvasta päättäväisen ja ylvään naisen, jonka ryhti on suora. Hameen päällä on vartaloa myötäilevä  villatakki, hiukset ovat palmikolla. Nainen on ollut minusta hieman modernikin. Minusta oli kiehtovaa, että joskus ennen vanhaan on elänyt tämä nainen, johon niin hyvin pystyin samaistumaan. (Tyylillisestikin, villatakit on aina ollut minulle IN.)

Tämä voimanainen, sielunsisko, on aina kulkenut ajatuksissani mukana, välillä enemmän, välillä vähemmän.

Kuva tuli minua vastaan ja ensimmäistä kertaa vuosiiin, ellei jopa vuosikymmeneen, näin kuvan. Katsoessani sielunsiskoani silmiin huomasin jotain yllättävää: tuon ylvään naisen villatakki oli rikki. Aikuisen silmin katsottuna vaatetus oli jopa hieman repaleista - yhtä kaikki puute näkyy kuvassa. Olin unohtanut kuvassa olevan miehen kokonaan, muistin hänen siinä olevan, mutta hänestä ei ollut jäänyt minulle mitään mielikuvaa. Yllätyin, kun 'sisko' olikin kuvassa taka-alalla.



Hetken minua harmitti Pitikin katsoa kuvaa kolmekymppisin silmin. Pilasinko nyt kaiken?

Tärkein ei ole kuitenkaan kadonnut. Kuvassa seisoo edelleen voimakas ja moderni nainen, joka herätää minussa edelleen kaikkea sitä voimaa kuin aina ennenkin. Olemuksessa on ehkä jopa uhmaa?

Asenne on ajatonta - ja kaunista.

Koti valokeilassa



Näen kotini vain taskulampun valossa. Valokiilassa rakentuu kotimme ääriviivat pala palalta uudelleen. Putkiremontti on edennyt laatoitukseen. Huoneet, jotka vielä hetki sitten olivat monttuja, laatta kerrallaan pukeutuvat uuteen elämäänsä. Elän omituisessa välitilassa. On kotia, on välikotia, evakkokämppää, on uutta ja vanhaa. Kotikunnassa käyminen tuntuu utuiselta vierailulta, evakkokodin läheiset lenkkimaastot tuntuvat vieläkin uusilta kuin kadut ulkomaanmatkalla.

Uusi vessa hakee muotoaa. Salaa rakastan noita seinämerkintöjä. Taidamme silti olla tylsä insinööripariskunta ja peittää seinän tekstuurimaalilla suunnitelmien mukaan. Tämä vessa on muutenkin isoin riski ja villikortti. Onneksi se näyttää hyvältä! Ainakin taskulampun valossa.

Suurin laattarakkauteni ei ole vielä seinässä.

Nämä huoneet ovat eläneet omaa elämäänsä jo yli vuoden ja nyt ne todella muuttuvat todeksi. Ehdin jo tottua kodinhoitohuoneen myrkynvihreisiin laattoihin ja keväällä ikkunassa kukkivaan tuomeen, jonka valkoiset kukat loivat kauniin kontrastin tummaan yrjövihreään. Pienen koppivessan lattia raikastui laattamaalilla ja oli oikeastaan oikein kiva.

Saunan puolelle pääsi vain hipsimällä ulkokautta nyrjähtäneillä laatoilla. Satoi tai paistoi. Välillä kroksit lipsahteli mudassa, välillä piti pimeässä jäädä ihmettelemään tähti. Saunan eteistäkään ei enää oikeastaan nähnyt, kun kulki vain nopeasti sotkun ohi. Saunan suihkun parasta antia oli tilan valoisuus ja ikkunan helmenharmaat pokat. Uuteen laattaan ei enää helmenharmaa sovi.


Nyt ei ole enää ulkosaunaa. On kulku ja rikottu seinä, joka on kaikki nämä vuosikymmenet ollut seinä taiteelle. Nyt se on moderni ja käytännöllinen kulku asunnon toiseen vessaan, joka saunan viereen rakennettiin. Miten toimivaa, miten tylsää.







Vasta eilen ymmärsin, miten isosti tämä valmistuva remontti tulee meihin ja meidän asuntoomme vaikuttamaan. Nyt se on taas yhdeltä isolta askeleelta enemmän meidän. Me olemme lyöneet asuntoon oman leimamme, emme ole siellä enää vieraita.

Nyt alkaa loppukiri.