29.11.2016

Yksi vuohi, ei kiitos



Minulla on hieman paha mieli. Lahjakulttuuri on pilattu. Konmarinoidaan, ajatellaan eettisesti ja "sovitaan, ettei osteta aikuisten kesken lahjoja". En osallistu. En lähde siihen muotivillitykseen mukaan, sillä en suostu siihen, että lahjojen antamisen ja vastaanottamisen ilo viedään minulta!

Tunnustan kuitenkin, että se on jo oikeastaan viety, vaikka taistelen vastaan. Ennen pidin itseäni suht hyvänä lahjojen hankkijana, ainakin yritin miettiä lahjoja, joista vastaanottaja pitäisi. Nyt tilalla on valtava epäonnistumisen pelko, kun lahjoihin kohdistuu niin korkeat kriteerit. Pitää olla kestävää tai kuluvaa. Ei saisi olla lahjaa ollenkaan ja mehän sovittiin. Monet lahjat jäävät antamatta, sillä antamisen tilalle on tullut epävarmuus. Epäonnistumisen mahdollisuus on nykyään niin suuri. Samaan aikaan suorastaan vituttaa.

Annan lahjoja, koska se on minusta kivaa ja toivon vastaanottajan siitä ilahtuvan.

En osta pakolla lahjoja. Itse asiassa noudatamme sellaista lahjapolitiikkaa, että ostamme lahjan, jos keksimme tai löydämme vastaanottajalle kivan jutun. Jos ei löydy, ei löydy. Kummilapset ja suvun vesat eivät saa kaikki kahdenkympin lahjaa. Välillä lahja voi olla kalliimpi,  välillä riittää kortti, johon olen kirjoittanut sadun. Väkisin lahjaa ei voi ostaa, silloin tehdään juuri niitä hätiköityjä virheostoksia.

Lahjojen antaminen ei ole vaihtokauppaa. Lahjasta ei jää kiitollisuudenvelkaa.



Sitten tulee se hetki, kun jouluaattona saa kirjekuoren. (Stokkan lahjakortti! Leffaliput!) Ja siellä on vuohi. Tai kaivo. Tai ihan mikä vaan lappu, jossa kerrotaan, että minulle suunnatut joululahjavarat on hassattu hyväntekeväisyyteen.

Ei tule hyvä mieli, ei. Ei tartte harrastaa hyväntekeväisyyttä minun kustannuksellani. Minulle ei tule hyvä mieli, jos joulukortteihin varatut rahat on siirretty muualle. (Minä haluan mieluummin saada teiltä kortin, koska te olette minulle tärkeitä. Saadessani joulukortin ajattelen sen lähettäjää ja tiedän lähettäjän ajatelleen aiemmin minua.) Kaikkein vähiten iloitsen vuohesta jouluaattona, pitäkää vuohenne.

Perkele.

Se tunne, kun on aikuinen ja järjestää joulun. (Joulun taika ei olekaan automaatio, joku tekee sen.) On hankkinut ruokaa, leiponut ja kokannut. Siivonnut ja tehnyt jouluostoksia. Vihdoinkin on syöty ja lahjat on jaettu. Pahimmillaan lahjojen joukossa on ollut minulle yksi tai kaksi lahjaa. Yksi mieheltä ja toinen, jonka olen ostanut itselleni, koska en enää halua viettää yhtäkään yhden lahjan joulua.

Hyväntekeväisyys on hieno juttu. Meidänkin taloudesta siirtyy kuukausittain varoja pariin eri kohteeseen. Lisäksi osallistun erilaisiin kampanjoihin vuoden aikana. Ei siis tarvitse olla huolissaan, teen kyllä oman osani. Tee sinäkin, mutta älä vedä siihen syytöntä lahjansaajaa mukaan.

Kuvat Unsplash.com

18.11.2016

Raakaa raakatekstiä putkiremontista



Tämä on raakaa raakatekstiä ihmiseltä, joka palasi takaisin kotiin putkiremontin jälkeen. Evakossa asuminen oli ristiriitaista. Kotona käyminen tuntui etäiseltä unelta, kotikunta utuisasti tutulta. Väliaikaista kotia aloimme kutsua kodiksi, vaikka sieltä olikin kiire pois.

Putkiremonttikokemuksen läpikäyminen on ollut hurja juttu.  Yli kolme kuukautta pois kotoa, se on pitkä aika. Luulin sille olevan joku syy, että esimerkiksi sukitettujen putkien kuivuminen vie kaksi kuukautta. Ei tainnutkaan olla, Helsingin sanomat nimittäin uutisoi juuri kahden viikon putkiremonteista.

Allekirjoitan koko artikkelin. Työ on edennyt erittäin hitaasti ja työmaa on pääasiassa seissyt tyhjänä. Ristiriitaisia tunteita on herättänyt se, että olen asunnon omistajana kokenut siitä kumpuavia tunteita ja palvelumuotoilijana turhautumista prosessin puutteista.

Mutta miltä tuntui palata kotiin? Ristiriitaiselta. Huomasin muuttoaamuna hengittäväni vapaammin kuin pitkään aikaan. Hartiat olivat laskeutuneet kaksi senttiä. Riemu ja ilo paluusta tippuivat nopeasti, kun alkoi ottamaan kotia haltuun uudestaan. Valtavan työmäärän lisäksi tuntui kuin omaan koti olisi tunkeuduttu. Raiskattu on liian voimakas sana, mutta sekin kävi mielessä. Yksi väliovi on vaikea saada kiinni, sitä pitää painaa koko kehollaan. Työmiehet olivat potkineet ovea kiinni, liitutauluovessa oli kengänpohjien kuvia. Jos kävin työmaalla päivälla, työmiehiä oli tupakalla suoraan kotiovemme edessä ovi auki. Viimeisen viikon kiireessä on tehty omituisia ratkaisuja. Suihkutilaan on asennettu kaksi kattovalaisinta(!?), ovien listat hutkittu paikalleen. Pieniä asioita, joilla on iso merkitys. Ei kodissa potkita ovia, sauhuteta tupakkaa sisälle, unohdeta yksityiskohtia. Ei ainakaan meillä.

Suuriin linjoihin olen erittäin tyytyväinen. Työnjälki on pääosin erittäin hyvää, mutta loppuajan hutkaisut pilaavat nekin. Putkiremonttiasunto ei ole vain kohde, työmaa, se on koti, johon palaa perhe ennemmin tai myöhemmin. Joka ikinen vaihe tulisi hoitaa niin, että tämä on koti, täällä asutaan, näitä ratkaisuja tulee joku ihminen katsomaan joka ikinen päivä.

Putkiremontissa asukkaat ovat haitta ajatuksineen ja "vaatimuksineen". Hesarin artikkeli kahden viikon putkiremontista on tärkeä, sillä se nostaa esiin sen ongelman, joka minullekin on noussut vahvimpana esiin: suunnittelun puute. Jos remontti hoidetaan kahdessa viikossa se vaatii suunnittelua, loppuun mietittyä ja hiottua suunnittelua. Tämä suunnittelu hyödyttää myös asukasta, sillä suurin kompastuskivi on valtava epätietoisuus, joka ympäröi koko putkiremonttia. Kun epätietoisuudessa olevat asukkaat alkavatkin ajamaan oman kotinsa etua, heistä tulee se haitta, narisija, asukas, kaikenlaisine pyyntöineen.

Totta hitossa alkaa hiki nousemaan, kun huomaakin, että koko remontti on improvisaatiota, jossa pitäisi olla itse ajan tasalla tai mieluummin jopa askelta edellä. Vaatimassa, hiostamassa. Samaan aikaan, kun itse asuu väliaikaisesti, pyörittää arkea karsitussa ympäristössä.

Lopputarkastus meni rimaa hipoen läpi viime viikolla. Kuluneen viikon aikana olen miltei kiljuen käynyt kylmissä suihkuissa, kironnut ja turhautunut vielä lisää. Kun lopputarkastus on läpi, tippuu työmaalla hanskat maahan ja jatko on vain itsestä kiinni. Siitä kuka huutaa ja vaatii kovimmalla äänellä. Siitäkin huolimatta, että kiuas seisoo edelleen pihavarastossa, keittiössä ei ole valoja ja sähkötyöt ilmiselvästi kesken.

Kummallista peliä tämä remontti- ja rakennusala.

Päivä ja askel kerrallaan koti alkaa taas tuntua omalta. Iso harppaus otettiin eilen, kun pääsin kuumaan suihkuun.


4.11.2016

Heiaheia, eli putkiremontin loppukiri


Tänään on putkiremontin lopputarkastus. Kolme kuukautta sitten oli koti pussitettu ja pakattu. Tämä väli on tuntunut ikuisuuden pituiselta. Vielä on loppukirin vuoro. Teemme itse pientä ja isompaa jatkoremppaa ja sitten pääsemme kotiin. Taustalla jyskyttävä koti-ikävä on vain voimistunut kuluvana viikkona.



Vaikka eilisen hämyssä otettu kuva ei sitä kerro, työmaalla on otettu hurja loppukiri ja pääpiirteittäin siellä onkin jo valmista. Viikon päästä saatamme olla jo kotona! Kotona! Kotiin! Koti! Ihan hyvinhän tää meni.







31.10.2016

Kolkeentkuus, eli kolme elämän tusinaa


Täytin 36. Se on siirtymäikä, lähempänä neljääkymmentä, yhä kauempana nuoruudesta. Toisille juniori, toisille jo seniori. Lapsena tämän ikäiset olivat jo vahvasti ja painokkaasti aikuisia, itsestä tuntuu, että olen vielä ihan raakile ja alussa. (Toisaalta samaa sanoi mieheni ihana mummu, joka aina sanoi edelleen ihmettelevän ikäänsä ja sitä, miten häntä puhutellaan, kun ihan sama tyttönen hän vielä on kahdeksankymppisenäkin.)

Olen itse vielä niin junnu, että koin kirjaston vessassa otetun selfien olevan vielä ihan ok.

36. Se on 3x12. Kolme tusinaa. Elämäni kolmas suurempi ajanjakso on taitteessa ja on seuraavan 3x12-setin vuoro.

0-12 // lapsuus
12-24 // nuoruus
24-36 // nuori perhe
36-48 // perhe ja ura
48-60 // aktiivinen aikuisuus
60-72 // hummailu ja lapsenlapset
72-84 // jatkoaika, räkä poskelle ja nuppi kaakkoon

Tämä tuntuu selvältä rajapyykiltä, erottajalta. Olen hoitanut menneet munakennot kunnialla (tai kunniatta) purkkiin ja on aika hypätä taas uuteen ja tuntemattomaan. Jatkuva muutos pitää sielun ja ajatukset valppaina, siksi kai meistä kukaan ei koskaan ehdi aikuistua ennen kuolemaansa.

Tällä kertaa kriiseilin ensimmäisen kerran lähestyvää lukua. Silmäpusseihin on vaikea tottua ja nähdä ne vain osana elämän kudelmaa, merkkinä eletystä. Ikä alkaa näkyä, vaikka sydämessä ei siltä tunnu. Toisaalta olen ihan viime vuosina löytänyt sellaista varmuutta ja tasapainoa, jonka toivoisin kaikkien löytävän jo parikymppisenä. Ihmiselämässä epäreiluinta on minusta se, että voi oppia vain omista virheistään. Olisi niin paljon helpompi, jos voisi jatkaa siitä, mitä muut ovat elämässään oivaltaneet.

Emme ole enää nuori perhe. Esikoinen täyttää jo 12 - hän päättää oman ekan tusinansa - ja nuorinkin on jo viisi. Tulevasta voin vain esittää arvailua, mutta luulen nyt alkavan ajanjakso perheelle ja työlle, tasapainolle. Jään mielenkiinnolla odottamaan!


Sen jo kuitenkin tiedän, että kun käyntiin lähtee kuudes tusina, olen tämän kuvan mummo. Tanssin lastenlasten kanssa keittiössä, käyn heidän kanssaan ottamassa salaa korvareiät ja sujautan kaksikymppisen heidän taskuun sen jälkeen, kun olemme käyneet taidenäyttelyssä. Kuljen kaikkialla pitäen miestäni kädestä (tai takapuolesta) ja matkustamme kaikissa niissä paikoissa, jossa olemme aina halunneet käydä. (Siis niissä, joissa mieheni on halunnut käydä. Tuliaistyypille matkan määränpää on yks ja hailee.)

Vain tällä hetkellä ja omalla asennoitumisella on väliä. Poimin sieluuni yllä olevan tyttösen asennetta jo npienen jyvän ja pyrin kasvattamaan sitä joka päivä.

Paljon onnea mä ja lykkyä matkaan!

24.10.2016

Yhden pikkuvessan pitkä historia


Koti-ikävä. Voi miten iso ikävä minulla onkaan kotiin. Päiväunille koiranputkien juurelle. Leipomaan keittiöön. Sytyttämään kynttilöitä avotakkaan.

- -

Aamu alkoi taas taskulampun loisteessa ja kävimme läpi putkimiehen kanssa putkivetoja. Saunaosastolla laatoitetaan enää lattioita ja sitten kaikki laatat ovat valmiina. Valmiilta ei kotona kuitenkaan vielä näytä, päinvastoin. Katon kotelosta roikkuu koko kylän sähköt, katot ovat laittamatta, kalusteet kiinnittämättä. Koko työmaalla aistii lopun ajan kiireen.

Tunne on itse asiassa sama kuin miltei tasan vuosi sitten ennen uuden keittiön avajaisia. Iso olohuone on remontin välissä kuin myrskyn jäljiltä. Kokemuksesta tiedän, että marraskuun lopussa pääsen taas emännöimään juhlia ihanassa kodissamme, mutta tie sinne tuntuu ikuisuuden mittaiselta.

- -

Lempihuoneeni on tällä hetkellä pikkuvessa, joka on ollut varsinainen murheenkryyni. Vessaa on kieputeltu edestakaisin niin paljon, että pelkäsin sen kipuisuuden loistavan lopputuloksesta. Tällä kertaa olin väärässä. Onneksi.



Ensimmäinen laattavalinta oli musta, pitkulainen lasimosaiikkilaatta koppivessan takaseinälle ja vaaleaa sivuseiniin. Tiedän mustavalkoisen olevan luottovalinta nykyään, mutta meidän kotiin se tuntui liian kovalta. En myöskään halunnut korostaa vaaleaa pyttyä mustaa vasten. Uusiksi siis!

Ihastuin kovasti toisiksi ylimpään laattaan, joka soi kauniisti yhteen asunnossa olevien tapettien kanssa, se tuntui olevan niiden kanssa samaa perhettä tunnelmaltaan. Laatan pariksi valikoitui valkoinen 10x10-laatta, joka ei ollut rustiikkinen, mutta jossa oli pieni häivähdys eloa. Vihertävän harmaa laatta on iso 20x60-laatta ja vaikka tiesin näiden kahden laatan soivan yhteen, olin epävarma. Yhdistän iso ja pientä, rikon yhtä tärkeimmistä yhdistelysäännöistä, jonka mukaan kuosien yhdistely tehdään aina viereisen kaverin kanssa. Isoa ja keskikokoista tai pientä ja keskikokoista, harvemmin isoa ja pientä.


Huolta ei poistanut se, että ensimmäinen hahmotelma huoneesta ei ollut mittakaavass. Tiesin laatan toimivan, mutta en saanut varmuutta siitä. Laatat oli laitettava lomittain, koska tila oli niin pieni. Kaksi isoa laattaa rinnan olisi ollut koominen efekti takaseinällä.

Pyörittelin ja funtsin. Funtsin ja pyörittelin. Sitten ymmärsin, että laattojen on vuoroteltava kolmen rytmissä kahden sijaan. Tuo maaginen kolmonen! Kliks. Kymppilaatta järjestelmällisenä ristikkona hankasi kuitenkin vielä vastaan. Tuntui huonolta yhdistää isoon laattaan, pieni järjestelmällinen laatta. Olin rajannut metroladonnan asunnostamme pois alkuvaiheessa, mutta nyt oli sattuman vuoro astua peliin.

Kyllästyin ja ajauduin Pinterestiin. Minun ei pitänyt olla siellä enää, uusia ideoita ei todellakaan tarvittu enää! Nyt oli aika saada valinnat ja päätökset purkkiin, ei avata purkkia uudelleen. Siellä olin kuitenkin. Pinterestissä, nollaamassa aivoja.


Kliks. Oli kuva pienestä, vaaleasta metroladonnasta. Nappsin kuvan photariin ja sitten laatoitus alkoi laulamaan. Kauniisti, hallitusti, siinä se murheenkryynivessa viimeinkin oli, valmiina päästettäväksi. irti. Jopa insinöörimieheni, joka muun muassa oli hylännyt kultakalavessan (alla), reagoi välittömästi kuvaan metroladonnasta: "tosi hyvä, tällä mennään".



Kultaisia kaloja vessassa, miten kukaan voisi vastustaa sitä?!


Uusia kiemuroita toi kuitenkin tullessaan vielä lattia. Olimme nuukia ja olimme valinneet useimpiin tiloihin tummanharmaan urakkalaatan. Laatan uudellen näkeminen sai kuitenkin selkäkarvat pystyyn ja vatsan muljahtamaan. Se oli kauhea. Se ei ollut tummanharmaa, se oli harmaa. Ei siis todellakaan mikään kontrastielementti, vaan kauhea, lemuinen tuhnu. Voisiko lattiaan laittaa kodinhoitohuoneessakin olevan kuuskulmalaatan. Olisiko erikoisia ladontoja liikaa vai pitäisi juuri siksi lattiassakin olla jotain muuta kuin perusristikkoa? Riskillä mentiin, hunajakennoa laitettiin myös pikkuvessaan.

Apua, mitä tästä tulee!

Yhtenä  iltana puhelimeeni lähetettiin kuva valmiista laatoituksesta. Tuo nopea räpsy toi välittömän helpotuksen. Tuohan on IHANA! Ihanaihanaihana! Suosikki! Muilla huoneilla ei ole enää väliä, kun minulla on ainakin tämä huone. Kyllä kelpaa.


Millaisia teidän muiden suunnitteluprosessit ovat? Onko ne yhtä kivuliaita ja pitkiä? Vai osaatteko tehdä valinnat nopeasti ja pysyä niissä?

21.10.2016

Sielunsisko

Suvun vanhojen kuvien joukossa on kuva, joka on aina tuntunut erityisen rakkaalta.  Kuvassa on nuori nainen miehensä(?) kanssa. Nainen ei ole isovanhempani suoraan, mutta joku sukulainen. En tiedä edes hänen nimeään.

Kuva on ollut minulle aina voimakuva, jo lapsesta lähtien. Muistan kuvasta päättäväisen ja ylvään naisen, jonka ryhti on suora. Hameen päällä on vartaloa myötäilevä  villatakki, hiukset ovat palmikolla. Nainen on ollut minusta hieman modernikin. Minusta oli kiehtovaa, että joskus ennen vanhaan on elänyt tämä nainen, johon niin hyvin pystyin samaistumaan. (Tyylillisestikin, villatakit on aina ollut minulle IN.)

Tämä voimanainen, sielunsisko, on aina kulkenut ajatuksissani mukana, välillä enemmän, välillä vähemmän.

Kuva tuli minua vastaan ja ensimmäistä kertaa vuosiiin, ellei jopa vuosikymmeneen, näin kuvan. Katsoessani sielunsiskoani silmiin huomasin jotain yllättävää: tuon ylvään naisen villatakki oli rikki. Aikuisen silmin katsottuna vaatetus oli jopa hieman repaleista - yhtä kaikki puute näkyy kuvassa. Olin unohtanut kuvassa olevan miehen kokonaan, muistin hänen siinä olevan, mutta hänestä ei ollut jäänyt minulle mitään mielikuvaa. Yllätyin, kun 'sisko' olikin kuvassa taka-alalla.



Hetken minua harmitti Pitikin katsoa kuvaa kolmekymppisin silmin. Pilasinko nyt kaiken?

Tärkein ei ole kuitenkaan kadonnut. Kuvassa seisoo edelleen voimakas ja moderni nainen, joka herätää minussa edelleen kaikkea sitä voimaa kuin aina ennenkin. Olemuksessa on ehkä jopa uhmaa?

Asenne on ajatonta - ja kaunista.

Koti valokeilassa



Näen kotini vain taskulampun valossa. Valokiilassa rakentuu kotimme ääriviivat pala palalta uudelleen. Putkiremontti on edennyt laatoitukseen. Huoneet, jotka vielä hetki sitten olivat monttuja, laatta kerrallaan pukeutuvat uuteen elämäänsä. Elän omituisessa välitilassa. On kotia, on välikotia, evakkokämppää, on uutta ja vanhaa. Kotikunnassa käyminen tuntuu utuiselta vierailulta, evakkokodin läheiset lenkkimaastot tuntuvat vieläkin uusilta kuin kadut ulkomaanmatkalla.

Uusi vessa hakee muotoaa. Salaa rakastan noita seinämerkintöjä. Taidamme silti olla tylsä insinööripariskunta ja peittää seinän tekstuurimaalilla suunnitelmien mukaan. Tämä vessa on muutenkin isoin riski ja villikortti. Onneksi se näyttää hyvältä! Ainakin taskulampun valossa.

Suurin laattarakkauteni ei ole vielä seinässä.

Nämä huoneet ovat eläneet omaa elämäänsä jo yli vuoden ja nyt ne todella muuttuvat todeksi. Ehdin jo tottua kodinhoitohuoneen myrkynvihreisiin laattoihin ja keväällä ikkunassa kukkivaan tuomeen, jonka valkoiset kukat loivat kauniin kontrastin tummaan yrjövihreään. Pienen koppivessan lattia raikastui laattamaalilla ja oli oikeastaan oikein kiva.

Saunan puolelle pääsi vain hipsimällä ulkokautta nyrjähtäneillä laatoilla. Satoi tai paistoi. Välillä kroksit lipsahteli mudassa, välillä piti pimeässä jäädä ihmettelemään tähti. Saunan eteistäkään ei enää oikeastaan nähnyt, kun kulki vain nopeasti sotkun ohi. Saunan suihkun parasta antia oli tilan valoisuus ja ikkunan helmenharmaat pokat. Uuteen laattaan ei enää helmenharmaa sovi.


Nyt ei ole enää ulkosaunaa. On kulku ja rikottu seinä, joka on kaikki nämä vuosikymmenet ollut seinä taiteelle. Nyt se on moderni ja käytännöllinen kulku asunnon toiseen vessaan, joka saunan viereen rakennettiin. Miten toimivaa, miten tylsää.







Vasta eilen ymmärsin, miten isosti tämä valmistuva remontti tulee meihin ja meidän asuntoomme vaikuttamaan. Nyt se on taas yhdeltä isolta askeleelta enemmän meidän. Me olemme lyöneet asuntoon oman leimamme, emme ole siellä enää vieraita.

Nyt alkaa loppukiri.

9.8.2016

Putkiremontti // Suihku

Yli kymmenen vuotta sitten hipelöin Akateemisessa viiden ja kymmenen vuoden päiväkirjoja. Ajatus siitä, että elää vuodenkiertoa rinnan menneiden vuosien kanssa oli kiehtova ja ihana ajatus. Annoin päiväkirjan joululahjaksi äidilleni, mutta en ikinä hankkinut sellaista itselleni. Onneksi on Facebook ja muistot, joita se nostaa päivittäin esille. Varsinkin kun kavereiden kanssa jakaa yleensä aina niitä kivoja ja hauskoja sattumuksia, niitä sietääkin muistella!



Tänään Facebook nosti suunnittelukuvan keittiöstämme, jota väänsin ja tuijotin vuosi sitten, kun meillä ei käytännössä ollut keittiötä. Oli vain remontin alla oleva huone, jossa oli vanha jääkaappi ja liesi. Ihan hyvä siitä keittiöstä sitten tulikin, vaikka "hieman" sitä jännitin. Hassuinta on kuitenkin se, että olemme taas samassa tilanteessa. Asumme toista viikkoa evakkoasunnossa, kun kodissamme alkoi putkiremontti. Tulevista vessoista, suihkusta ja kodinhoitohuoneesta on vain vastaavia hahmotelmia, valittuja materiaaleja ja kauhua siitä, etten enää kunnolla muista, mitä olen valinnut ja soiko kaikki kauniisti yhteen valmiina.

Vakuuttelen itselleni, että kaikki sujuu. Näin tekee näköjään FB:kin. Ihan hyvä tuli keittiöstä, tulee muistakin tiloista.



Saunan viereinen suihkutila ei huoleta. Valitsimme sinne ihanat laatat. Toteutukseltaan tyylikkään kauniit, mutta silti hauskat. Yllä suihkuhuone saunan vieressä, alla mallikuvia verkosta. 




Laatan pinta on vain niin kaunis!

17.6.2016

Tarina seinästä ja taiteesta



Omia kuvia ja kirppislöytöjä sekaisin. Ristipistokirjottu lintu katselee ikkunasta ulos. Seinä taiteelle, näin ajattelivat myös kodin alkuperäiset omistajat, kun katselivat rakennettavan kodin piirustuksia ja kulku saunaosastolle suljettiin.

Enemmän seinäpinta-alaa taiteelle. Väkevä ja varsin ymmärrettävä peruste.


Emme ole avanneet oviaukkoa vielä. Pyynnöstäni oven paikka on jätetty maalamatta, koska "jos se maalataan, niin siihen ei tehdä ovea ikinä". Seinään nojaa roskalavalta haettu ovi. Se jäi siihen koko vuodeksi, kun alun perin aikeena oli vain jonkin aikaa testata, sopisiko ovi olohuoneen tunnelmaan. Ilmeisesti sopii.

Jos oven takana olisi vain saunatilat, seinä jäisi ehjäksi. Valitettavasti siellä on myös kotimme tuleva toinen vessa ja tällä kertaa käytännöllisyys voittaa taiteen. Viisihenkinen perhe.

Rakastan sisustuslehtien koteja, joissa on taulu- ja kehyspinoja ikkunalaudoilla, lattioilla. Miksi se omassa kodissa tuntuu vain sotkulta?




Ovi saunatiloihin on yksi niistä harvoista kompromisseista, joita kodissamme teemme. Vierasvuode on vanha sänkymme kaappihuoneesta. Vierastila on olohuoneen päädyssä, takan takana, missä muissa samanlaisissa asunnoissa on huone. Kotimme ensimmäiset asukkaat olivat priorisoineet ison olohuoneen, niin teemme mekin. Vieraat voivat heilauttaa eteen verhot niin halutessaan.

Tavallisen runkopatjan muuntaminen niin, että se olisi viihtyisä, kutsuva ja katseen kestävä daybed on työn alla. Nyt siihen päälle on heitetty vanha päiväpeitto ja sekalaisia tyynyjä lastenhuoneista.


Ensimmäinen pelisiirto tullee olemaan uusien jalkojen tilaaminen joko Superfrontista tai PrettyPegsiltä. (Ja voi ei! En tiennyt näiden olevan sesonkituotteita, mun lempparijalkoja ei ollutkaan enää!)

Perustöppöjalkojen korvaaminen anteeksipyytelemättömällä muotoilulla sopisi just eikä melkein olohuoneeseen. Kuva yläpuolella on Avotakan numerosta 3/2016.


Kotivinkki puolestaan vinkkasi juuri sopivasti Olohuoneen nurkkauksen uudesta ilmeestä! Erityisesti pidän isoista suorakaiteen muotoisista tyynyistä, jotka vievät fiilistä enemmän sohvan suuntaan. Muutenkin vaihtoehtoja taitaa olla kaksi. 1) Rentoa, rentoa, rentoa. Konstailematon päiväpeitto, vilttejä, ei liian jämptiä. 2) Runkopatjan päälle tukevasta kankaasta päällinen, joka ei roiku päiväpeittona, vaan mukailee patjaa kuin sohva.

Kakkosvaihtoehto on itselleni tällä hetkellä mieluisin. En ole vain löytänyt valmiina fiksumpaa kuin lakanalirupäällistä runkopatjalle. Kai sellaisia on saatavana valmiina?

15.6.2016

Sikarikerhon miestenhuone


Kotiimme on muodostunut ihan huomaamatta oma henkensä. Onko se asunnon, aikakauden vai aikuistumisen vaikutusta, en tiedä, mutta yhtenäisyys huoneiden välillä miellyttää minua suunnattomasti.

Olen holtiton kuosiholisti, kiemuroihin ja kukkasiin kallellaan. Pyrin rajoittamaan itseäni valintoja tehdessä ja koen lopputuloksen olevan ihan kiva. Jäljelle jää vielä paljon persoonaa, mutta rankalla kädellä kuratoituna.

Putkiremontin suunnitelmat pitää olla pian valmiit ja onneksi olemme jo hyvässä vaiheessa. Vain kalusteet on enää lyömättä lukkoon. Laattojen veivaaminen meinasi viedä yöunetkin, mutta nyt on suunnitelmat niiltä osin tehty.

Saunaosaston vieressä on huone, johon alkuperäiset asukkaat eivät halunneet vessaa. Se on ilmeisesti toiminut kodinhoitohuoneena, sillä siellä on viemäri ja vesihana. Me teemme sinne uuden vessan. (Edelleenkin naurattaa, miten yhtenä iltana tölläsimme viinilasien ääressä uuden kodin pohjaa, remonttia ja yhtäkkiä koko asunto vain klikkasi. Tänne vessa, tänne seinä, tähän ovi ja tuonne toinen. Kun kauppojen jälkeen saimme käsiimme alkuperäiset piirrustukset oli kaavailemamme muutokset juuri niitä, jotka asuntoon oli alunperinkin piirretty.)




Inspiraatiokuva uuteen vessaan löytyi houzz-appsista. Täällä pistetään kieliposkella laattaa menemään. Pidän kuvan vinkeästä, mutta silti rauhallisesta ja raikkaasta yleisilmeestä. Kuosiholistina minun on vaikea sulkea silmiä nykyiseltä marokkolaislaattavillitykseltä, KOSKA RAKASTAN NIITÄ. Ne eivät kuitenkaan sovi kotiimme, joka on 60-luvun lopun atrium. Eikä marokkolaislaattojen villi kuosittely miellytä asunnossa asuvaa henkilöä, jota myös aviomiehekseni kutsutaan. (Myönnän, pelkään itsekin niiden olevan parin vuoden päästä aikansa juttuja, joten pidättäydyn lobbaamiselta.)

Tässä vessassa on kuitenkin kivasti samaa vibaa, mutta enemmän meidän kodin asenteella.





Uuden pikkuvessan laatat soivat kauniisti yhteen. Minulle tulee mieleen niistä sikarikerhon miestenhuone. Takaseinälle laitetaan lasimosaiikkia, joka ladotaan ikkunalautaan asti. Seinät ovat sementtiä tai saman fiiliksen antavaa tekstuurimaalia. Lattian raidat sommittelen laattanelikosta. Alunperin valkoinen pikkumosaiikki ei ollut mukana kombossa, mutta pelkään lopputuloksen olevan liian tuhnu ilman valkoista.

Näen vessassa oikealla koko seinän mittaisen puu- tai sementtitason, jonka päällä on malja-allas. Kuvassa oleva köynnösmalja on suosikki, mutta luultavasti päädymme maltillisempaan maljaan. Seinään tulee alkuperäinen peili lasitasolla.

Tämä on putkirempan huoneista se, jota odotan eniten, vaikka epäonnistumisen mahdollisuus on olemassa. En ole tehnyt ikinä yhtäkään vessa-/kylpyhuoneremonttia, puhumattakaan laattasuunnittelusta ja nyt pitäisi osata luoda lattiaan raidoitus ja ladontaohjeet remppatyypeille. Hui!

13.6.2016

Suunnistussynttärit ja miten järjestetään lapsen kaverisynttärit


Helsingin Sanomissa oli juttu, miten juhlat ovat viime vuosina paisuneet ja ne aiheuttavat jo rakoilua mm. ystävyyssuhteissa. Artikkelista jäi hieman popcornin kuoria hampaankoloon. Juttu oli kirjoitettu polttariteeman pohjalta, mutta siinä puitiin kevyesti koko juhlagenreä.

Tämä herätti paljon ajatuksia, sillä kuten viittasin edellisessä postauksessa, olen vuosien saatossa muuttunut juhlien järjestäjänä. En enää säntää kaupoille rakentamaan juhlien teemaa, vaan juhlat saa kasaan heittämällä kukikkaan lakanan pöytäliinaksi, kaatamalla kuplivaa laseihin ja laittamalla kivaa musiikkia taustalle soimaan. Tärkeintä on juhla, hetki arjen yläpuolella, ei väriteemat ja prameat puitteet. Näitä hetkiä kaipaavat kaikki.

Artikkelissa kirjoitettiin: "Selvä trendi näyttää kuitenkin olevan se, että pääkaupunkiseudulla juhlat ovat muuttuneet kalliimmiksi. Etenkin lastenkutsuihin ja vauvajuhliin käytetään paljon rahaa, ja yhä useammin lasten syntymäpäivät järjestetään jossain muualla kuin perheen kotona. - - Osa haluaa järjestää toinen toistaan näyttävämpiä juhlia, jotka voivat aiheuttaa kateutta kaveripiirissä, kun taas osa vastustaa kulutuskeskeistä ajattelutapaa”, Kuluttajaliitossa työskentelevä Pessi toteaa."

Tässä yhden juhlaintoilijan tipsit, miten lastenkutsujen järjestäminen on hauskaa, helppoa ja halpaa myös kotona.

Näin järjestetään onnistuneet lastenkutsut päiväkoti-ikäiselle

  • Varaa aika kalenterista. Noin 1,5-2 tuntia on hyvä aika. Itse tykkään järjestää kemut arki-iltana, mutta meille tulee kutsuja myös viikonlopuille. Ihan sama, kivaa on aina.
  • Toimita kutsut. Itse tehdyt, valmiit kortit, tekstarit vanhemmille. Ihan sama.
  • Älä pyydä vastausta, vaan pyydä ilmoittamaan esteestä. Tällä tavalla saat tarkemman tiedon osallistujista, sillä kaikki muutkin vanhemmat elävät ruuhkavuosiaan, eikä suurin osa muista ilmoittaa osallistumisesta. Sitä paitsi: kaikki pääsevät aina.)
  • Ostoslista: terveellistä napsua alkuun, pientä herkkua loppuun, ilmapalloja.
  • Puhalla ilmapallot ja opasta vieraat oikealle ovelle. Jätä ilmapalloja myös lattialle, kestohitti.
  • Pistä iloinen lastenmusa soimaan.
  • Vapaata, iloista leikkiä. Kaverin huoneeseen ja kotiin tutustumista. Juoksua ja kikatusta, mutta se on lapsuuden juhlien parhautta. Aikuisten kestettävä.
  • Lahjojen avaaminen pullonpyörityksellä.
  • Synttäripöytä: Alkuun kurkkutikkuja, pikkuporkkanoita, viinirypäleitä, ehkä vähän nakkii ja lihapullaa. Sitten makeat pikkuherkut, ettei mene kenellekään herkuttelu överiksi. Harvoin syövät kakkua, jäätelö uppoaa paremmin. Jos olet oikein villillä tuulella, osta hassut pillit.
  • Loppuun onginta, kestohitti. Ongittava asia: ihan sama.

Minulla on takana yhdeksän vuotta lastenjuhlia ja uskallan väittää tämän kaavan toimivan aina. Helposti unohtuu, että alle kouluikäisille on kovinta, kun pääsevät kurkistamaan kaverin kotiin ja näkevät hänen huoneensa. Siitä riittää iloa, leikkejä, leluja ja juoksua yhden juhlan ohjelmaksi. Kaikki muu kaavan päälle on ylimääräistä ja kiinni järjestäjästä. Lasten kemuista ei kannata ottaa stressiä. Kaverisynttärit ovat ihania hetkiä lapsille ja ne rytmittävät kivasti vuotta. Niitä ei järjestetä näyttämisen halusta, vaan lasten iloksi.

Usein unohdetaan se, että osa meistä pitää juhlien järjestämisestä. Se ei ole kisa, sillä ei yritetä aiheuttaa kateutta, se on vain - hauskaa. Juhlat ovat erilaisia, mutta ihan yhtä nautittavia olit sitten lapsi tai aikuinen. Kunhan vain ymmärtää kaivaa popcornin nenästään ja nauttia.

Olen todella iloinen siitä, että seudullamme on ollut tapana järjestää alle kouluikäisten synttärit kotona, sillä päiväkoti-ikäiset eivät oikeasti kaipaa mitään muuta.  Lapseni eivät ole olleet yksissäkään tylsissä juhlissa, ovat aina tulleet takaisin innosta puhkuen, olivat olleet sitten kotisynttäreille, keilaamassa tai kiipeilemässä. Yksikään vieras meillä ei ole ikinä kärkkynyt ongintaa tai vieraslahjaa, pikemminkin välillä on minulle asti käyty kiittämässä ihanista pinneistä.

Näin järjestetään onnistuneet lastenkutsut eskareille ja eka-tokaluokkalaisille

Oman kokemuksen mukaan eskari-iässä tytöt alkavat kaipaamaan enemmän ohjelmaa. Silloinkin muutama leikki hihassa on riittävä lisärivi kaavaan: vettä kengässä, korttien heitto kattilaan, aasinhäntä. Tämä ei ole ydinfysiikkaa. Askartelu ja helmien pujottaminen pitää juhlijoita otteessaan yllättävän pitkään. Poikien juhlat kannattaa kuulopuheiden pitää mahdollisuuksien mukaan pihalla.

Näin järjestetään onnistuneet lastenkutsut alakoululaiselle

Noin 3.-4. luokalta eteenpäin alkavat kaveriporukat olla sen verran eriytyneitä, että juhlat järjestetään tiiviimmän porukan kesken. Yökyläsynttärit on kova juttu. Tällöin on myös hyvä aika miettiä ulkoistettuja synttäreitä, jolloin kustannuksetkin pysyvät aisoissa, kun pääluku on pienempi.

Sitten lapsi onkin jo sen ikäinen, että voit nostaa jalat pöydälle ja sanoa, että käyt kyllä hänen kanssaan ruokakaupassa ostamassa murkinat, mutta juhlat saa lapsi järjestää itse. Onneksi olkoon, missio lastenjuhlat suoritettu!

CASE: SUUNNISTUSSYNTTÄRIT

Meillä todettiin yllä oleva kaava jälleen toimivaksi, kun pikkuveljelle järjestettiin kaverisynttärit. Koska juhlien järjestäminen on meidän taloudessa kivaa, valittiin teemaksi suunnistus.

Minä leikkasin kuusia ylijäämäpapereista, korttipohjat leikattiin isosiskon luonnosvihkosta. Isosisko liimasi puut korttipohjaan, pikkuveli piirsi kiven, polun, toinen isosisko piirsi rastit kiven juurelle. Askarreltu viime tingassa iltahämärissä, kuten kuvan valosta voi päätellä.




Ajatus pienestä rastireitistä kotimme viereisessä metsikössä oli kutkuttava. Nuorempi isosisko innostui ajatuksesta ja askarteli pakkauspahveista emitit, leimauspisteet ja piirsi rastit tulostuspaperille. Rasteilla oli kunnollinen leimausjärjestelmäkin! Tämä oli todellinen ylpeyden hetki. Kaikkien järjestämieni juhlien ja teemasynttäreiden jälkeen meiksi saikin vain siemailla vieressä kahvia ja nauttia.


Kotipihastamme lähti punaisella villalangalla viitoitettu rastireitti, jossa oli kuusi rastia. Vieraat jaettiin kahteen tiimiin, joista kumpaakin johdatti yksi isosisko. Kummallakin siskolla oli mukanaaan leimasintyyny, joilla pystyivät leimaamaan pahvi-emitit rastilla.

Tämä oli aivan ihana ohjelmanumero viisivuotialle! Reitin kulkeminen oli hauskaa ja hieman jännittävääkin. (Mielessä oli tehdä vielä maaliin suklaakolikoista mitalit, mutta se jäi pois ja kukaan ei tietenkään huomannut mitään.)



Synttäripöydän fiilis saatiin aikaan kevyesti. Vihreät servetit, iso kasa saniaisia, vihreä valmiskakku pakkasesta ja pojan pari vuotta sitten askartelemat sienet. Ei muuta. Ensin tarjolla oli kurkkutikkuja, viinirypäleitä, paprikaa ja lihapullia. Sitten kannettiin kakku laulaen pöytään ja sankari puhalsi kynttilät. Kuten oletettua nallekarkit ja keksit maistuivat pikkujuhlijoille paremmin.

Oli niin hauskat juhlat, että lahjojen avaaminen tehtiin vasta kakun jälkeen. Poika oli juuri ollut synttäreillä, jossa lahjat avattiin pullonpyörityksen sijaan nostamalla nimilappu purkista, ja halusi avata lahjat samalla tavalla. Lopuksi ongittiin pienet namuboksit. Eivät olleet teemalahjapussissa, vaan jokaisen namurasia laitettiin oman emitin päälle, josta ne oli helppo ottaa mukaan lähtiessä.

Pienten juhlijoiden aito ja ihana riemu tiivistyi yhden vieraan lähtiessä: Onginnasta sai tällä kertaa kaksi pientä Smarties-pakettia. Pikkuvieras antoi toisen rasian välittömästi isosiskolleen, joka oli tullut äitinsä kanssa ovelle kurkkimaan. Sama jakamisen halu toistuu, meilläkin juhlista saapuva jakaa aina saaliin sisarustensa kanssa. Tämän vuoksi pyrin itse laittamaan ongittavaksi sellaiset jutut, joista riittää jaettavaksi.

Ihanat juhlat! Vaikka olivat teemasynttärit, ainoat ostetut juhla-asiat ruoan lisäksi olivat servetit ja ilmapallot. Viestini on tämä: ei stressiä, juhlat eivät ole vakava (eikä kallis) asia.



7.6.2016

Minulla on huono blogi



Minulla on huono blogi. Sen lanka on häviksissä. (Yritän olla juhlablogi, ehkä hieman myös sellainen räkä poskella -sisustusblogi.) En bloggaa tarpeeksi usein. Minulla ei ole suunnitelmaa, eikä kunnianhimoa viedä blogia eteenpäin. Silti tiarameiningit keikkuvat verkossa jo kuudetta vuotta.

Miksi ihmeessä?

Olen kirjoittanut päiväkirjaa yhdeksänvuotiaasta asti. Vuodatin paperille teini-iän ihastukset, ensirakkauden, sydänsurut. Ilot ja murheet. Harmin ystävyyden kiemuroista ja ilon, kun löysin ystävät, joiden kanssa kiemurointia ei ollutkaan.

Noita muistiinpanoja ei ole enää, sillä henkilökohtaisessa päiväkirjassa on yksi huono puoli: sinne harvoin tulee kirjoitettua kovin laadukasta tekstiä ja aika usein kirjoittaminen on negatiivispainotteista. Ainakin itselläni. (Ja okei, jos joku on mulle joskus runon kirjoittanut, niin se on kyllä tallessa.)

Vähän päälle parikymppisenä päiväkirjat siirtyivät verkkoon. Pienelle rajatulle yleisölle kirjoittaminen oli antoisampaa vuorovaikutteisuuden vuoksi, mutta myös siksi, että lukijoiden vuoksi tuli hieman harkittua, mitä ja miten kirjoittaa. Verkkopäiväkirjojen kaudella ymmärsin myös painottaa kirjoittamista iloisiin ja mukaviin asioihin. Näin pystyin muokkaamaan omaa sisäistä maailmaani, minimoida kurjan vaikutuksen ja oikein buustata mukavien ja kivojen juttujen vaikutusta. Näihin muistoihin on myös mukavampi palata, sillä silloin ei tarvitse tuntea omista ajatuksistaan myötähäpeää. Sensuroimaton paska on sensuroimatonta paskaa, kirjoitti sen minkä ikäisenä tahansa.

Joo. Onhan se aika pöllöä, että yläkerrassa asuu perhe, joka heittää biojätteet ikkunasta takapihalle, mutta tarvitseeko siitä ottaa kierroksia? Ei. Ei kantsi.

Sitten tuli tämä blogi. Oma areenani kaikelle hömpälle ja hauskalle, mutta ennen kaikkea muistikirja. Muistikirja juhlien tarjottavista, koristeluista, jouluista. Tapettivillityksistä ja haaveilusta. Muistikirja, johon voisi palata, kun miettii syntymäpäivän ruokia, eikä muista perunasalaatin ohjetta, joka meni kuin kuumille kiville silloin joskus.

Minun on kuitenkin tunnustettava, että on aika vaikeaa pitää matalan riman blogia, kun tietää, millainen blogin "pitäisi olla". Pitäisi olla säännöllistä julkaisua, tietoa, tunnelmia, kauniita kuvia, hyviä ideoita ja niin edelleen. Vaikka en edes halua sitä!

Aina kun blogissa pahoitellaan hiljaisuutta tai pohditaan sitä, että nyt pitää pitää taukoa, niin minua harmittaa. Miksi pitää selitellä? Blogien ihanuus ja kiehtovuus on juuri siinä, että se on kurkistus ihmisten elämään. Jos ei jaksa kirjoitella, niin älkää kirjoitelko! Jos tympii koko touhu, niin sitten voi pitää lomaa ilman eri ilmoitusta! Kun blogi muuttuu kaupalliseksi, sen taika katoaa poikkeuksetta.

En bloggaillut juurikaan remontin aikana, koska työmaa harmitti. Nyt olen mieheni ottamien kuvien varassa, sillä vain hän on ottanut siloittelematonta kuvaa siitä, millaista oli elää remontin keskellä.  Miehen kuvista näen, millaisen muodonmuutoksen kotimme on käynyt läpi, sillä edelleen näen itse vain puuttuvat listat, vanhan lattian ja väsyneet markiisit.

Oma syntini on, että en ole bloggaillut, vaikka se on suuri ilo itselleni.  Nyt hakiessani muistiinpanoja huomaan, ettei niitä ole! Ainoa meriittini on, että blogi sitkeästi keikkuu bittiavaruudessa. Selittelemättä. Ehkä vähän noloo, mutta silti mun oma ja kiva juuri siksi.

(Kuvassa suunnistussynttäreiden pöytä. Saniaisilla ja pojan vanhoilla sieniaskarteluilla metsätunnelmaa. Olen tullut punkkariksi näissä juhlajutuissakin. Niistä lisää. Joskus. :D)

17.4.2016

Vuosi sitten kodissa kaikui


Silloin paistoi aurinko. Ilmassa tuoksui katupöly ja tytöt istuivat lähipankin sohvalla tekemässä läksyjä. Me kirjoitimme nimemme, saimme kourallisen avaimia. Ruoka syötiin lattialla.

15.4.2016

Remontin ensimmäinen vaihe kuvina

A photo posted by @senjailona on

Vuosi sitten meillä oli koti, mutta ei avaimia. Tarjouksemme oli hyväksytty ja veimme lapsemme iltasella kurkkimaan ikkunoista ja aidan raoista. (Asunnossa ei enää asuttu, joten hiipparointimme ei ollut niin epämääräistä, kuin se olisi voinut olla.)

Sitten meillä oli remontti ja piha, jolle kannettiin talkooväelle pöytä ja keksejä. Auringonsäteet hipoivat nenää ja maalin tahrimia housuja.

Tarinamme tämän kodin kanssa alkaa niin kuin moni sisustuslehden kotijuttu: "Näytössä koti oli tunkkainen ja repsahtanut, mutta Senja ja Lasse näkivät sen ohi ja rakastuivat asunnon potentiaaliin."

Kovin paljon en remontista ole ottanut kuvia, pääasiassa vain tunnelmapaloja instagramiin. Tässä kuitenkin pieni tour läpi remontin ensimmäisen vaiheen.

Keittiö.  (Ennen, ei jälkeen.)

Oikean seinän takana on keittiö. Tähän puhkaisimme seinän, jolloin keittiöstä on kulku ruokailutilaan ja olohuoneeseen, ei eteiseen.

Olohuone. Varsinainen asunnon kruunu. Iso, iso tila, jossa on myös ruokailutila.



Vanha ruokailuhuone, joka oli iso kahden huoneen tila. Oikealla näkyy eteisen kulku keittiöön, jonka laitoimme kiinni saadaksemme lisää kaappipinta-alaa keittiöön. Tämä iso edustusruokasali jaetaan kahdeksi huoneeksi. Kuvan tilaan tulee lounge, eli telkkarihuone, takana on meidän makuuhuoneemme. Ilman seinää vielä, koska keittiön valmistumisen jälkeen alkoi kumpaakin meistä hieman hapottaa koko remppailujuttu.




Seinäpinnat vaaleni, muutimme sisään ja kesä kukki. Keittiöön tuli uusi aukko ja aluksi laitoimme oven eteiseen lukkoon ja kokeilimme pystymmekö elämään ilman toista kulkua keittiöön. Hyvin pystyttiin, joten eteisen seinä suljettiin.

Ostin verhot ja vuoden paras päätökseni oli ottaa niihin ompelu. Olisivat vieläkin pakalla odottamassa ompelua, jos en olisi tehnyt poikkeusta. Verhot eivät oikein pääse oikeuksiin tässä, mutta ne ovat upeat. Ja valmiit.

Askel kerrallaan kuljettiin kohti valmista. Synttärikemuissaan lapset halusivat peittää aukot lakanoilla. Tässä eteisen kulku keittiöön vielä auki sinisen verhon takana. Vasemmalla näkyy väliaikainen ruoanlaittotaso.

Keittiötoiminnat vyöryivät olohuoneen puolelle. Vaikka huone oli iso, tämän kaaoksen keskellä se ei juurikaan lohduttanut Oikealla oli kaappipatteristo, jossa olivat astiat ja ruokatavarat. Samassa pötkössä vanha hella ja sen päällä lainamikro. Väliaikainen ruoanlaittotaso täynnä tavaraa. Astiat pestiin kylpyhuoneeseen kytketyllä astianpesukoneella, minne kuljettiin oikealla olevalta käytävältä.  Loppuvaiheessa uusi jääkaappikin odotti olohuoneen puolella, tämän vaiheen loppua ei tuntunut tulevan ollenkaan...



Kunnes mies pala kerrallaan sai keittiön esiin. Sitten humps vaan, olohuoneen kaaos oli kadonnut.

-

Nyt valmistaudumme remontin kakkosvaiheeseen. Kesällä starttaa putkiremontti ja syksyllä lähdemme evakkoon, kun remontti siirtyy omaan kotiimme.

Suunnittele
- 2 vessaa
- yhdistetty kodinhoitohuone/arkisuihku
- kylpyhuone ja sauna
- saunan välihuone

Rakenna
- uusi kulku saunan välihuoneeseen (kulku tällä hetkellä vain ulkokautta)
- seinä loungen ja aikuisten makuuhuoneen väliin, avaa ovi makuuhuoneeseen, sulje toinen kulku loungeen
- oma piha

Päätä
- korjataanko vanha parketti vai vaihdetaanko uuteen

Pakkaa
- kamppeet putkiremontit tieltä

Luovu
- turhista tavaroista
- turhista projekteista

Kuten
- käytävän ovien maalaus
- verhojen ompelu
- listojen kiinnitys