Täytin 36. Se on siirtymäikä, lähempänä neljääkymmentä, yhä kauempana nuoruudesta. Toisille juniori, toisille jo seniori. Lapsena tämän ikäiset olivat jo vahvasti ja painokkaasti aikuisia, itsestä tuntuu, että olen vielä ihan raakile ja alussa. (Toisaalta samaa sanoi mieheni ihana mummu, joka aina sanoi edelleen ihmettelevän ikäänsä ja sitä, miten häntä puhutellaan, kun ihan sama tyttönen hän vielä on kahdeksankymppisenäkin.)
Olen itse vielä niin junnu, että koin kirjaston vessassa otetun selfien olevan vielä ihan ok.
36. Se on 3x12. Kolme tusinaa. Elämäni kolmas suurempi ajanjakso on taitteessa ja on seuraavan 3x12-setin vuoro.
0-12 // lapsuus
12-24 // nuoruus
24-36 // nuori perhe
36-48 // perhe ja ura
48-60 // aktiivinen aikuisuus
60-72 // hummailu ja lapsenlapset
72-84 // jatkoaika, räkä poskelle ja nuppi kaakkoon
Tämä tuntuu selvältä rajapyykiltä, erottajalta. Olen hoitanut menneet munakennot kunnialla (tai kunniatta) purkkiin ja on aika hypätä taas uuteen ja tuntemattomaan. Jatkuva muutos pitää sielun ja ajatukset valppaina, siksi kai meistä kukaan ei koskaan ehdi aikuistua ennen kuolemaansa.
Tällä kertaa kriiseilin ensimmäisen kerran lähestyvää lukua. Silmäpusseihin on vaikea tottua ja nähdä ne vain osana elämän kudelmaa, merkkinä eletystä. Ikä alkaa näkyä, vaikka sydämessä ei siltä tunnu. Toisaalta olen ihan viime vuosina löytänyt sellaista varmuutta ja tasapainoa, jonka toivoisin kaikkien löytävän jo parikymppisenä. Ihmiselämässä epäreiluinta on minusta se, että voi oppia vain omista virheistään. Olisi niin paljon helpompi, jos voisi jatkaa siitä, mitä muut ovat elämässään oivaltaneet.
Emme ole enää nuori perhe. Esikoinen täyttää jo 12 - hän päättää oman ekan tusinansa - ja nuorinkin on jo viisi. Tulevasta voin vain esittää arvailua, mutta luulen nyt alkavan ajanjakso perheelle ja työlle, tasapainolle. Jään mielenkiinnolla odottamaan!
Sen jo kuitenkin tiedän, että kun käyntiin lähtee kuudes tusina, olen tämän kuvan mummo. Tanssin lastenlasten kanssa keittiössä, käyn heidän kanssaan ottamassa salaa korvareiät ja sujautan kaksikymppisen heidän taskuun sen jälkeen, kun olemme käyneet taidenäyttelyssä. Kuljen kaikkialla pitäen miestäni kädestä (tai takapuolesta) ja matkustamme kaikissa niissä paikoissa, jossa olemme aina halunneet käydä. (Siis niissä, joissa mieheni on halunnut käydä. Tuliaistyypille matkan määränpää on yks ja hailee.)
Vain tällä hetkellä ja omalla asennoitumisella on väliä. Poimin sieluuni yllä olevan tyttösen asennetta jo npienen jyvän ja pyrin kasvattamaan sitä joka päivä.
Paljon onnea mä ja lykkyä matkaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti