Lentokone kiihdyttää vauhtia, irtoaa maasta ja tunnen kuinka painaudun penkkiä vasten. Turvavyövalo pingahtaa muistutukseksi, että vöitä ei saa vielä avata ja lentokone jatkaa nousuaan. Istun käytäväpaikalla, en näe muurahaisiksi muuttuvia autoja, en kotikunnan laskettelurinnettä ja urheilukenttää. Korviin muodostuu puurokerros ja äänet vaimentuvat. Mustikkamehua juodessa muistan, että en muistanut ladata äänikirjan loppua puhelimelle. Näin siinä käy, kun amatööri matkustaa.
Kun ensimmäisen kerran lensin lapsena ja nousimme pilvien päälle, kysyin harmistuneena isältäni: "Höh, en mä näekään täällä missään Jeesusta." Emme olleet vielä kuulemma tarpeeksi korkealla. Pehmeät pumpulitupot pilvien auringon puolella ei aiheuta enää samanlaista ihmetystä ja Jeesuskin on enää vain historiallinen henkilö.
Kööpenhaminan lentokentällä lataamme matkalippu-appsin puhelimelle ja matkaamme metrolla M2 hotellille. Kuulun niihin ihmisiin, joita matkustuskärpänen ei ole purenut. Olen tuliaistyyppiä. Muiden matkoista on kiva kuulla, mutta itse en reissuja muihin maihin kaipaa. En vihaa matkustamista, enkä pelkää matkustaa.
Kerran luulin, että pelkään lentämistä - ainakin vähän. Sitten lensin ensimmäistä kertaa yksin Tukholmasta Helsinkiin. Tukholman lentokentällä ostin porkkanakakkua, chai latten ja sisustuslehden. Odottava tunnelma luikerteli kehossa. Lentokoneessa istahdin paikalleni ja kaivoin lehden esiin. Viereeni istui mies, joka tuskin murahti halutessaan ohitseni omalle paikalleen. Lennon aikana kävi selkeästi ilmi, että en pelännyt lentämistä. Se jalkojen jumppa, hermostuneet liikkeet ja huokailut. Miehen matka oli selvästi kauheampi kuin omani. Koneen laskeutuessa olin huojentunut miehen puolesta, että lento oli päättynyt. Hän oli nimittäin melkein itsekin lähtenyt lentoon laskun aikana.
Kyseisen lennon jälkeen lentämisestä on tullut vain hieman humisevampi pitkän matkan bussi.
Viime kesänä tein suuren rakkauden teon. Aviopuolisoni täytti vuosia ja järkkäsimme yhdessä tyttärien kanssa yllätysmatkan Riikaan synttäriviikonloppuna. Nuorimmainen ei ollut mukana matkatoimikunnassa, sillä hän ei ollut luotettu henkilö. Salaisuus olisi varmasti paljastunut. Matka oli ihana, Riika kaunis ja kuuma, mutta voin käsi sydämellä sanoa, että matka olisi jäänyt järjestämättä, jos se ei olisi tullut matkustamisesta pitävälle, rakkaalle ihmiselle. Aikamoista tervan juontia lentojen vertailu, hotellin etsintä ja päivien suunnittelu! Miten kukaan voi sanoa, että matkan odotus ja suunnittelu on melkein yhtä mukavaa kuin itse matkustaminen?
Nyt olen polkupyörien ympäröimänä Kööpenhaminassa. Eihän tämä tervassa tarpomissa ole tietenkään, rakastan jokaista hetkeä. (Etenkin kun sai yksin vaellella tuntikausia Illums Bolighusissa. Firenzen syndrooma salpasi hengityksen jo kauppaan astuessa.) Väitän kuitenkin, että saan samanlaisia reissukiksejä, kun reissaan kotimaassa tai ihan vain kävelen paikalliseen kahvilaan lounaalle. Olen sillä tavalla perso elämyksille, enkä tarvitse uutta maata ja vierasta kieltä päästäkseni tunnelmaan.
Vaahtosin eilen illallisella (tryffeliranskiksia!) miehelleni, miten minulle matkustaminen on kolmio, jonka kulmakiviä ovat kivat kaupat ja kiva hotellihuone. Kolmannen kulmakiven unohdin jo, joten se on luultavasti se kulma, jonka voi poistaa matkan kärsimättä. Reppureissu Meksikoon, count me out.
Miehen ääni ei päivän puhumisen jälkeen kestänyt puhumista, joten loppuajan ruokailusta kerroin ihanasta taivaskokemuksestani Illums Bolighusissa ja teeorgioista A.C. Perchin teesalongissa. Erityisesti käynnistäni taivaassa. Lapsena luulin taivaan olevan pumpulipilvien päällä, mutta se olikin osoitteessa Amagertorv 10, 1160 København.
Nyt lähden tutustumaan viikinkeihin, Tivoliin ja voi olla, että pitää hakea pari pippurimyllyä taivaasta! Heippa!
