23.5.2013

Luota kliseisiin - ylioppilaalle lahjaksi maljakko



Tämä ei ole maksettu mainos. Tämä on kuvakaappaus Soneran mainoksesta hesarin verkkosivuilta tänään 23.5.2013. Pitänee paikkansa, että harva valmistuvista nuorista varsinaisesti haluaa lahjaksi maljakoita ja hopealusikoita. Väitän silti, että maljakoiden kaltaiset lahjat ovat juuri niitä lahjoja, joita pitäisi antaa.

Allekirjoittanut joi ison siivun ylioppilaslahjarahoista samana iltana. Taisi olla huulilla sunrise tai sunset, kuka niitä drinkkien nimiä enää neljätoista vuotta myöhemmin muistaa. Aamun sarasteessa sunrise antoi minulle päänsärkyä, mutta lapsuudenystäväni antama kukkamaljakko ilahduttaa minua edelleen. Siinä on pidettyä vuosien varrella monia kimppuja, niin arkena kuin juhlassakin.

En olisi ikinä ostanut itselleni niin kaunista maljakkoa.

Tylsien sukulaistanttojen velvollisuus on unohtaa kirjekuoret ja lumiat, ostaa lasia, hopeaa ja astioita, kääriä ne kauniille paketille ja luottaa siihen, että kymmenen vuoden päästä lahjan arvo huomataan.

20.5.2013

Pojan funky kastejuhla { kuokkavieras }



On aika palauttaa Tiara Livingin konsepti takaisin raiteilleen: tänään päästään taas pitkästä aikaa kuokkimaan! Tällä kertaa kuokkavieras iski pojan kastejuhlaan, jossa musta-keltainen väritys antoi mukavaa funkya twistiä.

Kastepuvun helmaan kirjailtiin uusi nimi muiden joukkoon. Kastepöytää koristi sesongin mukainen valkovuokkokimppu.  Kattauksessa leikiteltiin rohkeasti keltaisella maustetulla mustavalkoisella. Ei perinteinen väriskaala kastejuhlaan, mutta niin toimiva!

Kuvat on ottanut ihana, ihanampi Taina.






























Tästä herkkupöydästä kelpasi käydä salaa napsimassa!

14.5.2013

D, E, L ja I



Vihdoinkin ostin sisustuskirjaimet D, E, L ja I, tämä on ollut mielessä jo pitkään. Olin ehtinyt unohtaa tilaukseni, joten päivällä ovikelloa rimputteleva postimies oli oikein mukava yllätys! Kliksuttelin tilaukseen mukaan vielä kasan nappeja, ihaniksi nekin paljastui.

8.5.2013

Kuratoidun tiedon ähky (ja vielä vapusta 2013)


Tältä näytti Naantalin Kaivohuone vappuna 2013. Oli kuin olisi kotiin palannut vuosien harharetkien jälkeen. Hyvää ruokaa, kiva miljöö, paras seurue. Pianisti puuttui, mutta ruokalistassa oli monia uusia, iloisia yllätyksiä! Nams! Olisi kiva kuulla, missä muualla turun seutulaiset käyvät vappubrunsseilla? Ei sillä, että kovin herkästi enää vaihtaisin hyväksi todettua toiseen, mutta jos kuitenkin vaihtelu virkistäisi...


Vappu meni muutenkin oikein maukkaasti. Isäntäperheemme loihti etelän hetelmät -teemalla ihanan raikkaita herkkuja. Feta-vesimelonisalaattia, sitruunakanaa, rommimarinoituja ananaksia kookoksella... Olipa perheen emäntä uskollisena blogin lukijana hankkinut minulle ihan oman tippaleivänkin, viime vuotinen pettymykseni korjaajaksi. No, nyt on tippaleipää maistettu. Arvioni on, että se oli ihan kivaa askartelua, mutta ehkä tämä yksi kerta riittää kattamaan kokemukseni kyseiseen kausileivonnaiseen.

Vappurapsa tulee hieman perässä laahaten, mutta sille on syynsä. Olen ähkynä kaikkeen helppoon minulle valmiiksi omien mieltymyksieni mukaan kuratoituun sisältöön. Pinterest pukkaa inspiraatiota toisen perään täsmänä. Bloglovin rummuttaa ihania blogeja ja uusia postauksia tauotta. Kavereilla on kivaa Facebookissa ja luen ystävieni, eli kaltaisieni linkkaamat uutiset. En lehdilläkään haasta itseäni, vaan luen kevyimmät ja iiseimmät uutiset. Googlekin täsmäilee hakutuloksiaan juuri minulle.

Kukaan ei enää haasta minua. Enkä minä selvästi ole kaivannut haastamista, itsepä olen kevyet infoväylät itselleni luonut.

Blogeissa hämärtyy usein ajan myötä blogimainen henkilökohtaisuus ja editoitu toimitettu materiaali. Tuntuu, että bloggaaminen alkaa henkilökohtaisena, mutta usein suosion myötä sisältö muuttuu edemmän toimitetummaksi. Se saattaa olla ihan luonnollinen kehitys, kaipaahan kirjoittajat varmasti uusia haasteita, mutta usein juuri se persoonallisuus katoaa, josta itse niin kovasti pidän. Toisaalta juuri toimitettua sisältöä minä kaipaan kuratoidussa ähkyssäni, mutta en kaipaa sitä kuitenkaan blogeihin. Kaipaan verkkomediaa, joka koukuttaisi, mutta samalla haastaisi minut.

Twitter oli päässyt jo Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen kanteen, mutta minusta tuntuu, että sosiaaliset mediat alkaa olla jo aika passee. Nyt tämän kaiken nousuhumalan jälkeen on aika saada rinnalle laadukasta toimituksellista materiaalia, joka uuden tekniikan huumassa on kadonnut.

Löysin Hanna Jensenin blogin. Se oli mukavan raikas ja erilainen normaaliin blogivirtaani verrattuna. Hanna haastoi minut. Parasta on myös se, että pidempää pähkinää kaivatessani hänen sivuiltaan löytyy myös makupaloja kirjoittamistaan artikkeleista.

Tänä aamuna kaipasin taas jotain muuta ja yllätyksekseni Jensen sivusi samaa teemaa itsekin. "Olen epäkelpo tähän aikaan." Aikaan, jossa pitäisi olla välkkynä tuottamassa sitä nopeaa hetkessä ohi humisevaa sisältöä. Väitän kyllä, että murros tästä alkuhuumasta on jo taittumassa. Ei tätä nopeasti tuotettua ja nopeasti ohi vilahtavaa kerrontaa jaksa ilman laadukasta vastapainoa.

-

Otin edellisestä postauksestani opikseni, koska huomasin taas toistavani tuttua ja turvallista turkulaisen kerronnan kaavaa. Siis sitä, että ensin pohjustetaan, sitten varmistellaan ja vielä tuplavarmistetaan, että hitaimmatkin pysyvät perässä. Kun jutun kliimaksiin vihdoin päästään, ketään ei enää kiinnosta, koska homma lässähti suurin piirtein siinä keskivälin paikkeilla. Kukaan ei ole niin hidas kuin turkulainen tarinankerronta olettaa.

Miten hienosti tällä kertaa kasasinkaan kolmioni! Ensin kerroin tärkeimmän, eli latasin vappukuvat ja sanoin että hyvää oli. Sitten menin suoraan asiaan ja yhdellä lauseella kerroin sanottavani. Ähkyttää, kun tulee niin pureskeltua ja itseni ja ystävieni kuratoimaa tietoa. Loppuun jahkailua ja pureskelua niille, joita vielä kiinnostaa. Hyvä minä! Unohdan kaiken kuitenkin viimeistään huomenna ja jatkan tutulla turkulaisen laahaavalla poljennolla.

-

Loppuun vielä ajatus. Olen tutustunut moniin ihaniin ihmisiin verkon kautta. Se ei ole enää ihme juttu, uskon kaikilla olevan jo ystäviä verkosta. Koska moni läheisimmistä kavereistani on alunperin verkkotuttavuuksia, minusta on ihan mielettömän ihanaa, kun joskus jonkun pinterest-boardia tai blogia lukiessa iskee häivähdys: "mä niin tajuan tätä tyyppiä". On siinä kuratoidussa sisällössä puolensa. Se näyttää, että maailma on täynnä ihmisiä, jotka voisivat olla ystäviäsi.

5.5.2013

Paidasta mekko (eli tarina siitä, miten kangasjemma sai huutia ekan kerran)


Tänään meidän momo-karavaani, eli moderni & vaatimaton lähiöposse lähti aamubrunssille toiseen momo-lähiöön. Viiskytlukulaisen talon rappukäytävässä lämmitti erityisesti mieltä ovikoriste, joka ei ollut väsynyt kranssi, vaan viiri! Oi, se oli niin pirteä yllätys, että hetken jo pohdin pitäisikö vaihtaa kyläpaikkaa. Tuon oven takana ei voi asua muuta kuin mukavia ihmisiä! Suvun asunnosta leijaili sellainen jumalainen vastaleivottujen herkkujen tuoksu, että en rimpauttanut itseäni kuokkavierailulle naapuriin. (Olisikohan pitänyt valehdella olevansa Helsingin Sanomien Asuminen-liitteestä?)

Kyllä se on vastaleivottu sämbylä, joka saa muikealle tuulelle.

Olen hieman väistellyt teemaa "kaikki kangasvarastoni". Nyt on kuitenkin aika ottaa härkää särvistä ja tunnustaa, että varasto on laaja. Kankaita on paljon. Monia ihania suosikkeja, tietenkin paljon myös sellaisia, joista aika on jo kulkenut ohitse. Muutossa karsin kankaista pois sellaiset ilmiselvät loppuelämän hillot ja nyt pitäisi saada muutettua säästetyt kankaat johonkin muotoon. Jos en saa jemmoja hupenemaan, armoa ei löydy enää. (Ehkä.)

Sen lisäksi, että kangasvarastossani on pakka poikineen, minulla on vielä sen sortin mielenlaatu, että mikään muu kuin paras ei kelpaa. Ja kun etukäteen on jo rima liian ylhäällä, projektit jää helposti seisomaan. Kun ei löydy oikeaa puikkokokoa, kun ei ole kangastilkkuja varten oikeanlaista alustaa ja leikkuria, kun ei ole välineet kohdallaan, että voisi pukata sitä priimaa tulemaan.  Seuraava käänne on ennakoitavissa. Ei tule valmista ei. Aina puuttuu väline ja aina löytyy purettavaa.

Niinpä.

Pari kuukautta sitten pohdiskelin suuria ajatuksia. On minunlaisia neulojia, jotka tikuttavat mallitilkkuja eri puikoilla, laskevat silmukoita, muuntavat ohjeista täydellisiä. Purkavat, kun tulee virhe. Purkavat, kun voisi näyttää paremmalta. Neulovat uudelleen. Ehkä joskus saavat valmista. Sitten on niitä neulojia, jotka antavat piutpaut mallitilkuille ja tikuttavat menemään.

Filosofinen funtsailu sai heittäytymään villiksi ja neuloin pikkujätkän neuletakkiin hihat tasona. Ajatelkaa miten villi olin! En jäänyt enää hetkeksikään odottamaan, että löydän sopivat puikot kokoa 5,5 pienen hihan neulomiseen pyörönä, vaan otin riskin, neuloin tasona ja hyväksyin sen, että hihaan tuli sauma. Hurjaa.

Tiiättekö mitä sitten tapahtui? Villatakista tuli valmis. Joo-o! Valmis! Ihan aikuisten, lasten ja vanhustenkin oikeasti. Kahden neulotun ja puretun hupun jälkeen noudatin uutta filosofiaani ja teinkin takkiin korkeat kaulukset. Ja siitä tuli valmis. Ja tosi hieno. Hihasaumasta ja puuttuvasta hupusta huolimatta.

Nyt ei kuitenkaan puhuta siitä villatakista sen enempää (vaikka se on kyllä ihan supercool), vaan filosofiksi ryhtyminen voimaannutti minut tarttumaan kangaspinoon. Noloimmat jemmailuni on kotikonsultin vanhat kauluspaidat, joista tulee räheitä tyttöjen mekkoja, jos joku ne vaan joskus ompelisi. Edellisen tein noin kaksi vuotta sitten, eli ihan äsken.

Ompeluhommissa aiheuttaa paljon päänvaivaa Hobby Hallista vuosia sitten ostettu bulkkikone, jolla ei pysty ompelemaan suoraa tikkiä. Nyt uuden perfektionismin kuopanneen elämänasenteen mukana päätin vähät välittää siitä. Tästedes olen boheemi ompelija, joka tekee just niin härskiä tikkiä, kun sattuu tulemaan.

Inspiraationlähteenä oli tämä kuva Ohbabystyle.comista.

Lähde
Yksinkertainen kesämekkonen, jonka voi heittää päälle kaupungille tai uimarannalle. Pinosta nousi esiin se kaikkein eleettömin ja tylsin kauluspaita. Ei värikanttauksia, ei mitään ylimääräistä. Söpöt pikkuhihat ja kevyesti laskostettu alaosa. Tykkään paidasta mekko -projekteissa siitä, että valmiista hamosesta tunnistaa sen olleen aiemmin valkokaulustyöläisen univormu. Siksi tässäkin kaulukset ovat tallella ja helma alkuperäinen aaltoileva. Ettei hameesta olisi tullut liian tylsä, tein siihen pienet pilvihihat. Ei kaavoja, vain sakset ja vanha paitamekko mallina. Sitten raakaa saksimista, hätäistä siksakkia, paljon nuppineuloja ja nopeasti valmis kesämekkonen. Uuden ideologian mukaan kuvaräppäsyt kännykällä järkkärin sijaan. Kuvaus suoritettiin pöydän päällä, koska "lattiaan ei saanut koskea tai kuolee".

Kukaan ei kuollut, en minäkään, vaikka tehtiin räkä poskella. Jes. Tällä jatketaan.