Oli talo. Se oli autio. Ja laho. Ja lumoavan ihana. Rakennettu 1910-luvulla. Lenkeillä suunnittelin reittini kulkemaan tämän talon ohi. Ihastelin sitä iltaisin hämärässä katulamppujen loisteessa. Aamuisin, kun aurinko räpytteli ensisäteitään juoksuaskelieni tahdissa. Sateella, kun vesi ropisi asfalttiin, tunki sisään juoksukenkiini ja sisälle taloon. Korvissani soi Don Huonojen Keltaisessa talossa.
Siellä talo seisoi joka kerta kiehtovana ja ylpeänä. Rapistumisestaan arvokkaana. Yhdellä kerralla sisäänkäynnin katto oli romahtanut. Toisella laseja oli rikottu. Kolmannella talon vieressä oli kauhakuormaaja. Neljännellä taloa ei enää ollut
Tie vie kiemurtelee taloon keltaiseen
Mäen päältä hylättynä se mua katselee
Villintynyttä puutarhaansa vartioi
Sammaloituneet vanhat omenapuut
Sikin sokin pitkin pihamaata lojuu romua
Ruosteisia kärrynpyöriä ja aidankappaleita
- -
Koin syömiä verhoja tuuli riepottaa
Keltaisessa talossa
Joskus kauan sitten tähän aikaan vuodesta
Söi herrasväki aamiaistaan kuistilla
Puutarhassa silloin lapset juoksivat
- -
Nyt tie on nurmettunut, rikki ikkunat
(Otteet: Don Huonot, Keltaisessa talossa)
oi apua miten surullista! eikö sitä taloa siis enää ole? en osaa käsittää. mutta ihanaa kun kirjoitat ja kuvaat :)
VastaaPoistaJoo hei, näin kävi! Tosin tällainen toivoton lahotaloromantikkokin jo huomasi, että talo oli jo menetetty. Ehkä pari vuotta sitten jotain olisi voinut tehdä, mutta ei enää...
VastaaPoista