Downgrading on uusi musta eli kertomus neljävuotissynttäreistä ja leikkihuoneesta

Downshifting on jo vanha juttu. Kuuleimmat downshiftaajat myyvät maallisen omaisuutensa ja muuttavat maailman kansalaisiksi. Tai ostavat majakkasaaren ja ryhtyvät kasvattamaan tuulisella luodolla lampaita ja spelttiä. Tavallisemmat downshiftaajat joutuvat vain hyppäämään pois oravanpyörästä, sisustamaan kotinsa lantliv-unelmaksi ja kokkailemaan koti-strömsöä. Kun synttärikakku on esittävää marsipaanitaidetta, ollaan jo lähellä downshiftamisen ydintä. Nyt, NYT, keskitytään vihdoinkin arkeen ja hetkeen ja siihen, mikä on oikeasti tärkeää. Ainoa miinuspuoli, että täydellisyyteen pyrkivä suorittaja (kuten minä) hyppää kyllä pois oravanpyörästä, mutta siirtyy juoksemaan toiseen. Sillä jos downshiftataan, niin se pitää tehdä kunnolla.

Downshifting on niin passee. Downgrading on uusi musta!

Kuluneen vuoden aikana olen opetellut downgreidaamaan. Se on ihan ok mennä välillä (oman) riman ali. Se se vasta on todellista downshiftaamista. Se on ihan ok, että uuteen kotiin muuttaminen vituttaa, eikä jaksa ommella olohuoneen verhoja. Se on ihan ok, että raskausviikolla 40 on paukut loppu ja nuorimmaisen tyttären synttärijuhlat järjestetään matalalla profiililla, eikä tulossa ole vuoden hehkeimpiä puutarhajuhlia. (Kyllä, juhlat oli raskausviikolla 40+2.)



Okei. Nyt osaan itsekin huvittua yllä olevasta kuvasta. Jos tuo pitopyötä on minusta matalaa profiilia, niin olen kipeästi jonkun downgreidaavan retriitin ja porkkanamehun tarpeessa. Mutta hei, olihan tämä nyt totaalinen riman alitus! Ei itse tehtyä lohimoussea, vaan kalatiskin valmiita sweet chili -katkarapuja paahtoleivän puolikkailla. Ei rakkaudella pyöriteltyjä lihapallosia, vaan einestä. Ei mitään ihanaa herkkusalaattia, vaan ihan tavallista feta-vesimeloniasalaattia vaan. Ja mikä kamalinta, ei teemaan sopivaa pöytäliinaa! Eikä ollut edes teemaa. Hui.



Ei se mitään. Downgrading on uusi musta. Zen, zen, zen. Minä en harmittele sitä, että kakku oli pikainen juttu, jossa käytettiin valmista kakkukuvaa ja valmiita marsipaanikukkia. Minä en harmittele sitä, että pikaiset kääretorttuset oli oikeasti ihan taivaallisia, mutta eivät tehneet kauppansa, kun kaikki aikuisetkin ottivat kakkua, joka oli tarkoitettu oikeastaan  lapsille ja tehtiin vain näön ja kynttilöiden vuoksi. (Ja nyt kaikki luulee, että teen huonoja kakkuja, vaikka oikeasti teen taivaallisia kääretorttuja!)

Minä en harmittele, enkä varsinkaan selittele, sillä olen nyt downgraded ja zen.

Mies aina sanoo, että stressaan turhista asioista, joita kuitenkaan kukaan ei huomaa. (Ulkomaalaisissa blogeissa miehestä käytetään termiä hubby. Se on niin hauska. Mikä voisi olla hubbyn suomalainen vastine? Hemmo?) Hemmo siis väittää, että muita ei kiinnosta. Keväällä downgreidasin ja päätin olla stressaamatta, kun meidän uuteen kotiin tuli vieraita. Zen, zen, kyllä kaikki ymmärtää,  ettei muuton jälkeen kaikki ole vielä paikallaan. Vielä mitä. Leikkihuoneesta sanottua: "Ai tää on teidän romuhuone!" Eiku, se on leikkihuone. "Ei se mitään, meilläkin on romuhuone!" Zen, zen, zen. "Jaa, tässä on leikkihuone, no siltä se kyllä näyttääkin..." Zen, zen, zen. (Illalla kerroin Hemmolle suorat sanat.)

Kesällä meille syntyi uusi tyyppi. Alkuvuoden downgrading-koulu tuotti kuitenkin tulosta. Paras vauvavieras oli ystävä, joka saapui pelastamaan erään illan viikolla, jolloin Hemmo oli ensimmäistä kertaa pikku-Hemmon syntymän jälkeen työmatkalla. En siivonnut. Ystävä tuli ja joimme teetä iltamyöhään asti. Sotkun keskellä, lasten nukkuessa. Mahtava konsepti.

Downgreidaamissa parasta on se, että viimeisen päälle tekeminen tuntuu moninkerroin kivemmalta, kun siihen ei liity ikävää pakkoa. Ensi vuonna kesäsynttäreillä on varmasti taas teema ja teemapöytäliina - jos sen hankkiminen on tuntunut kivalta.