Ajatukset käyvät ylikierroksilla, kynä sauhuaa, ideakuvat vilahtelevat silmissä ja reseptit taistelevat voitosta. Ketun ja Kaalepin yhteissynttärit ovat kahden yön päässä. Tämä hetki on aina yhtä kuluttava. Miten yhdistää koko vuoden päässä sinkoilleet suunnitelmat yhdeksi kokonaisuudeksi? Miten luopua lempi-ideoistaan, mistä löytää vielä paremmat tilalle? Mikä idea jää toteutettavaksi toisella kertaa?
Tänä vuonna suurin fiksaationi on ollut jälkiruokapöytä. Halusin sellaisen jo Kaalepin ristiäisiin, mutta juhlatilassa ei ollut jälkiruokapöydälle sopivaa paikkaa. Olen niin pakkomielteinen jälkiruokapöydän suhteen, että kiiluvin silmin olen selannut Huuto.netiä läpi ja yrittänyt löytää sopivaa vanhaa pöytää. Kun tulin järkiini ja ymmärsin, että kauniin ja kivan pöydän ostaminen vain yksiä juhlia varten on - hölmöä, niin valjastin isäni rahtaamaan heidän vanhan pöytänsä Turusta Helsinkiin. (Kyllä. Melkein kaksisataa kilometriä yhden juhlan vuoksi. Onhan se kohtuullista. On on.)
Tässä kohtaa tarina jälkiruokapöydästä sai käänteen ja onni olikin lähempänä kuin luulin. Aviopuolisoni nimittäin ehkä hivenen huvittuneena seurasi pöytäsuunnitelmaani. Kysyi, eikö hänen äitinsä suvun vanha pöytä kelpaisi, se kun lepäilee juhlapaikan vintillä. Kävimme eilen katsomassa tuota pöytää ja oi että onnen kiljahduksia! Pöytä on hieno! Paljon hienompi kuin Huuto.net-bongaukseni. Juuri oikeanlainen, oikean värinen, laatikolla. Sopivasti kaikkea. Täydellinen.
Toivottavasti sunnuntaina ei sada.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti